Uudet tuulet

Kuukaudet ovat vierineet ja ajattelin vihdoin tulla kirjoittelemaan, mitä menneet kuukaudet ovat pitäneet sisällään. Viime kirjoituksessani kerroin töihin paluusta ja pääsykokeisiin valmistautumisesta. Sen suhteen asiat menivät erittäin hyvin, sillä vietin töissä vain kesän ja elokuusta alkaen olen ollut opiskelemassa liikuntaneuvojaksi Varalassa. Aluksi harmitti, kun en saanut korkeakoulupaikkaa, mutta nyt myöhemmin olen onnellinen juuri tässä ja nyt. Sain jäädä lähemmäs perhettä ja sukulaisia tuttuun kaupunkiin. 

Opiskelut ovat menneet hurjan nopeasti eteenpäin. Vasta oli elokuu ja koulun ensimmäinen päivä. Muistan, että jännitin hirveästi sitä, millaiset luokkakaverit saan. Onneksi samalla luokalla aloitti entuudestaan kaksi tuttua, joten jännitys ei ollut niin korkealla, mitä se olisi voinut olla! Ensimmäisestä päivästä lähtien olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että olen vihdoin oikealla suunnalla menossa sitä kohti, mitä haluan. Luokassamme on 26 oppilasta ja olemme kaikki hyvää pataa keskenämme. Kuukausi siitä, kun olimme aloittaneet opinnot, lähdimme pyörillä Seitsemiseen ja olimme siellä 5päivää. Keskellä metsää, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. I know, kuulostaa kamalalta mutta loppujen lopuksi tuo reissu oli mieltä avartava eikä yhtään niin paha kuin miltä se kuulostaa. 

Nyt vietämme syyslomaa ja on ihanaa, että saa ladattua akut täyteen, sillä ensi viikolla meillä alkaa ensimmäinen harjoittelu! Menemme eri puolille Tamperetta ala-asteille ohjaamaan kuudeksi viikoksi liikuntaa. Odotan innolla ja toivon, että koronatilanne pysyisi mahdollisimman hyvänä, jotta saataisiin harjoittelu tehtyä loppuun asti.

Syksy on muutenkin ollut uusien tuulien aikaa. Muutimme poikaystäväni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja aloitin pitkän tauon jälkeen harrastamaan cheerleadingia! Nyt treenaan neljä kertaa viikossa ja joukkueemme on mahtava! Cheerleading on harrastus, jossa oppii joka kerta aina jotain uutta ja saa kehittää itseään monipuolisesti. Harrastus saattaa olla myös monen mielestä vaarallista, enkä minäkään ole vahingoilta välttynyt.. nimimerkillä nenämurtuman epäily ja pikkusormessa murtuma! Haha, joku kysyikin minulta, onko minua kutsuttu tapaturma-alttiiksi. Toivotaan, että enempää vahinkoja ei satu. Harrastuksen myötä, päätin lopettaa ryhmäliikuntaohjaukset ja keskittyä vain harrastamaan. 

Olipas kiva pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia! Laita kommenttia alle, jos sinulla olisi jokin postaustoive mistä haluat, että kirjoittaisin. 

Halauksin,
Emilia 

Tilanteesta huolimatta olen...

... onnellinen! :) 

Mitä mulle kuuluu nyt?

Viimeisimmästä kirjoituksesta on taas vierähtänyt aika pitkä tovi.. hups. Tässä ajassahan on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista, enkä tiedä oikein mistä aloittaisin.

Paluu työelämään ennen vuoden vaihdetta sujui yllättävän hyvin, liekö syynä se, että tiesin jääväni opintovapaalle heti tammikuussa - ja se on ollut elämäni parasta aikaa! Olen nauttinut opiskelusta suunnattoman paljon ja saanut uusia kavereita ja osasta on tullut jopa ystäviä. Toivon, että ystävyys säilyy vielä opintojen jälkeenkin. Koulussa opiskelu on ollut hirveän monipuolista, olemme urheilleet, kuunnelleet luentoja ja kävimme jopa opintomatkalla Ylläksellä! Se oli itselleni ensimmäinen kerta Lapissa, ja nautin siitä. Nyt koronan myötä, opiskelumme on muuttunut etäopiskeluksi ja se on tuottanut välillä vähän vaikeuksia. Voin kertoa, että esim. uinti ja luistelu näin etänä on hirveän hankalaa omassa olohuoneessa tehtäväksi ja siksipä opiskelu on välillä ollut kunnolla koetuksella. Motivaatioo on saanut välillä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lukujärjestystä on muutettu ja joinain päivinä meillä ei ole ollenkaan koulua - unirytmihän siitä kärsii. 

Nyt kun koulua on jäljellä enää reilu kuukausi, ovat ajatukset olleet vähän sekavia. Opintovapaani päättyy ja työelämään pitäisi palata - ainakin kesäksi. Yhteishaku on takana ja olen hakenut opiskelemaan liikunta-alaa ja toivon, että opiskelupaikka itselleni avautuisi syksyllä. 

Kerroin, että koulu toi elämääni uusia kavereita ja jopa ystäviä, mutta mukaan tarttui myös jotain muutakin. Somessa minua seuraavat ehkä ovat huomanneet, että olen viime aikoina ollut onnellinen. Siihen syynä on poikaystäväni, josta olen erittäin kiitollinen. <3 Olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan. Meillä on samoja mielenkiinnon kohteita, joista päällimmäisenä esim. liikunta. Koulu tarjosi jokaiselle opiskelijalle yhden nettivalmennuksen syke triben kautta, ja olemmekin nyt päässeet yhdessä toteuttamaan molempien treeniohjelmia. 

Edellisessä postauksessa kerroin etsiväni terapeuttia ja onneksi se löytyi ennen vuoden vaihdetta. Tammikuussa pääsimme aloittamaan yhteisen matkamme, mutta yllättäen näin korona aikaan, sekin vaihtui etäterapiaksi. Motivaatio on tässäkin asiassa ollut koetuksella, nimittäin puhelimen kautta tapahtuva terapia antaa mahdollisuuksia samaan aikaan puuhailla kaikkea muuta. Pitäisi opetella vielä enemmän pysähtymään asioiden äärelle ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Elämäni tärkein ihminen olen kuitenkin minä itse. 

Siinä pikakuulumiset... Tulen kirjoittamaan vielä erikseen Ylläksen reissusta (sillä nyt kuvia selatessa tuli Ylläs-ikävä), ja jos herää mitä tahansa kysyttävää tai kommentoitavaa, postauehdotuksia tms, niin kirjoita ihmeessä kommenttia missä tahansa! 

Kuullaan taas, 

- Emilia

Paluu arkeen

Missä mennään tällä hetkellä? Kysyin instagramissa haluaisitteko mieluummin lukea tekstin vai katsoa videon. Molemmat vaihtoehdot saivat ääniä, joten tein molemmat! Yritän kirjoittaa tähän kaiken, mitä videolla sanon.

Sairaslomaahan mulla on jäljellä enää tämä viikko ja töihin paluu alkaa pikkuhiljaa tuntumaan enemmän todelta kuin aikaisemmin. Paluu normiarkeen jännittää ja vähän pelottaa, mutta olen ajatellut palaavani töihin ihan kuin en olisi pois koskaan ollutkaan ja soluttaudun arkeen mahdollisimman näkymättömästi. Muutoksia siellä on tapahtunut. Meidän ryhmästä on tullut kolmen kasvattajan ryhmä ja lapsiakin on tullut muutama uusi joukkoon mukaan. Mutta ei se mitään. Positiivisuuden kautta, tai ainakin yritän.

Eilen kävin taas sairaanhoitajan luona juttelemassa asioista. Mielenpäällä ei tällä kertaa ollut mitään erikoista, joten sairaanhoitaja sanoi että ''jutellaampa sinusta''. Meinasin sanoo että ei kiitos, mutta pidin suuni kiinni. Itsestä puhuminen on edelleen haastavaa ja jos ja kun terapian jossain vaiheessa aloitan, on tuo puhuminen, omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen yhtenä tavoitteena.

Perjantaina juhlimme molempien työpaikkojen pikkujouluja ja meinasi tulla valinnanvaikeus kumpiin osallistun. Päätin mennä ensin päikyn porukan mukana katsomaan standuppia ja sieltä sitten siirtyä elixia porukan mukaan. StandUpissa tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi. Tuntui, että ympärilläni olisi ollut paksu kuori jonka sisällä olen. Ymmärrän sen, että työasioista puhuttaessa en pysty osallistumaan keskusteluihin, ja mieli teki välillä sanoa, että voidaanko vaihtaa puheenaihetta. Mutta onneksi ei kauaa keskusteltu työjuttuja. On kuitenkin ihan eri nähdä työkavereita erilaisessa ympäristössä. Sieltä siirryttyä Elixian pikkujouluihin tunnelma vähän nousi, ja illan edetessä mielikin kirkastui.

Terapeutin metsästys ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Tänään kävin taas yhden uuden terapeutin luona. En oikein tiedä. Tuntuu turhauttavalta käydä useampien luona, vaikka tiedä että on myös ihan hyvä nähdä erilaisia tapoja toimia. Olen myös asennoitunut niin, että terapeutin etsimisessä voi mennä pitkäkin aika, ennenkuin sopiva osuu kohdalle. Mutta tämä asia vaatii kärsivällisyyttä!

Loppuun vielä iloinen asia, mistä tuli viime viikolla virallista kun vihdoin ehdin täyttämään kyseiset lomakkeet. Nimittäin.... OPINTOVAPAA! Kyllä, mä jään opintovapaalle tammikuussa ja aloitan opiskelut Varalan urheiluopistolla. Opinnot kestävät vain kevät kauden, joten sitten paluu työelämään odottaa - ainakin hetkeksi. En ole vielä miettinyt, mitä sitten, mutta mennään päivä kerrallaan fiilispohjalla. :)

Näihin iloisiin tunnelmiin, se on moro!

- Emilia

Koen olevani epäonnistunut

Heipparallaa!

Talvi on täällä, jihuu. Tai siis, oikeastaan en tykkää talvesta yhtään. Ihan kiva, että lunta on maassa jotta on hieman valoisampaa, mutta pakkasta voisi olla korkeintaan -5 astetta. Mutta okei, asiaan.

Kuten otsikko kertookin, koen olevani epäonnistunut. Sairaslomaa on nyt takana neljä viikkoa, minkä jälkeen oli tarkoitus palata töihin. Uuden työterveysneuvottelun tuloksena päädyttiin kuitenkin siihen, että sairaslomani jatkuu vielä marraskuun loppuun. En ole itse päätökseen täysin tyytyväinen. Olin valmistautunut siihen, että palaan töihin ensi maanantaina ja asiat palaavat takaisin ns. normaaliksi (normi arki, säännölliset aikataulut u know). Tiedän ja ymmärrän täysin päätöksen syyt mutta en silti halua hyväksyä niitä. Ja nyt koska tiedän, että kaikki kuumeisesti haluavat tietää päätöksen syyt niin here you are.

Omat tuntemukset itsestäni ja voinnistani ovat hieman ristiriitaiset. Välillä koen olevani täysin kunnossa eikä ole mitään ongelmaa minkään asian suhteen. Toisinaan taas on päiviä, kun kaikki asiat kaatuvat niskaan ja sängystä ylöspääseminen tuntuu vaikealta. Välillä aamuisin tunnen olevani virkeä ja yleensä herään viimeistään kahdeksalta. Saatan nousta, syödä aamupalan ja mennä vielä takaisin sänkyyn. Se on virhe, koska sitten on vaikeampi saada itseään liikkeelle. Noh, kuitenkin. Nukkumiseni on edelleen samalla tolalla kuin aiemmin. Nukahdan, herään, nukahdan, herään. Hyvin katkonaista enkä koe sen kauheasti muuttuneen tässä sairasloman aikana. Toki olen saanut nukkua enemmän, kun aamuisin ei tarvitse nousta ja päiväuniakin on mahdollisuus nukkua. Lääkkeiden avulla kuitenkin nukun, ilman niitä ei tulisi mitään.

Ja koska olen pitänyt teitä jännityksessä jo hetken aikaa, tässä tulevat syyt sairasloman jatkumiselle. Lääkäri ja työnantajani kokee minun saaneen ladattua akkuja 60%. Jos sairaslomaa jatketaan, olisi mahdollista saada akut täyteen, tai jopa sen yli. Näin ollen, jos ja kun töissä tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita, en romahtaisi heti takaisin alkupisteeseen vaan akkujen ollessa ladattu yli sadan, olisi siitä varaa ''romahtaa'' ja pysyä vielä järjissään. Tässä siis vain ajatellaan minun parasta, vaikka se hieman vaikealta tuntuukin.

Kaipaan töihin. Kaipaan elämääni rytmiä. Ikävöin työkavereita ja työilmapiiriä töissä. Onneksi olen kuitenkin saanut sairaslomani aikana tehdä toisia hommia, missä koen olevani hyvä ja tärkeä. Ja että osaan. Olen suorittaja, sen tiedän. Koen epäonnistuneeni, koska en ''suoriutunut'' sairaslomani aikana ''parantumaan'' täysin. Minulla oli neljä viikkoa aikaa ja se ei riittänyt. Tiedän kyllä, että en ole epäonnistunut, vaan päinvastoin. Sairasloman aikana on tapahtunut paljon hyvää mutta myös niitä huonoja asioita. Olen saanut levättyä, tehtyä asioita mistä tulee hyvä mieli. Nähnyt kavereita, käynyt treenaamassa ja ohjaamassa jumppia. Takapakkeina suurimpana mainittakoon rakkaan koirani poismeno viikko sitten. Se oli yksi elämäni kamalampia päiviä. Vaikka asuimmekin eri osoitteissa koirani kanssa, oli hän silti minulle kaikista rakkain. 

Huomaan tässä kirjoittaessani sormieni vain kulkevan näppäimeltä näppäimelle sen suurempia ajattelematta. Haluan olla avoin, puhua (tai no tässä tapauksessa kirjoittaa) asioista suoraan ja niin kuin ne ovat. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, on puhuminen ollut aina hankalaa. Tässä kirjoittaessa pystyn ajattelemaan mitä kirjoitan ja miten puhun asioista. Osa lähipiiristäni saattaa kokea tulla loukkaantuneeksi kun lukee asioista täältä internetistä, mutta tämä on minulle helpoin tapa kertoa fiiliksistäni. Näin minun ei tarvitse selittää kaikille erikseen asioita ja miten nyt menee. Tätä kautta pääsen ilmaisemaan itseäni enemmän, ja jotenkin paremmin. Mutta haluan pyytään sitä anteeksi. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Ajattelen enemmin päinvastoin. Mieluummin haluat varmaan lukea kuulumisiani kuin olla tietämättä mitä minulle kuuluu. Tiedän myös, että olisi kiva jutella asioista, mutta en siihen pysty. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin hyvin. Pikkuhiljaa siihen suuntaan ollaan menossa, mutta se tie ei ole helppo. 

Nyt ajatukseni on tyhjentyneet. Aion rauhoittua viikonlopun viettoon täällä maalla äitini luona. Käydä metsässä kävelyllä ja vaan olla. Koko viikon olen mennyt paikasta toiseen. Ohjannut jumppia, treenannut, käynyt palavereissa ym. Nyt hetki iisiä. Joten nauttikaa tekin! 

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua tai viikkoa, milloin tätä luetkaan! Palataan.

- Emilia 

Olen tärkeä - vai olenko?

Heippa taas kaikille! Edellisestä kirjoituksesta on mennyt aivan liian kauan aikaa ja tässä välissäkin on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihmeellistä. En siis oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa, kuin puhuminen. Ja siitä syystä päätinkin herättää blogini takaisin henkiin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, se antaa ja ottaa. Ja silloin kun kaikki kurjat asiat kaatuu päälle, tuntuu siltä kuin joku kaataisi niitä niskaan yksi toisensa jälkeen. Ja siltä mun elämä on nyt viime kuukaudet tuntunut. Mä olen edelleen toistaiseksi töissä päiväkodissa alle 2-vuotiaiden ryhmässä, mutta tällä hetkellä sieltä sairaslomalla. Työ on tuntunut viime aikoina erityisen rankalta, ja vaikka kuinka olen ponnistellut ja yrittänyt suoriutua, ei vain jaksa. 

Olen siis jonkinasteisesti työuupunut, tai siltä musta ainakin tuntuu. Ja se on herättänyt mielessä monia kysymyksiä. Olenko huonompi työntekijä kuin muut? Miksi en jaksa? Onko minussa joku vikana? Onko tämä työ minua varten? Mitähän muut ajattelee? Olenko vain laiska, miksi muut jaksavat ja minä en? Mä oon jo pidemmän aikaa taistellut myös unettomuuden kanssa ja uskon, että sillä on osansa tämän työssä jaksamisen kanssa. 

Ensimmäisen kerran heräsin itse tämän aiheen pariin paremmin, kun kuntosalitreenin jälkeen romahdin käytävälle. Työkaverini kuntosalilla kysyi, miten treeni meni. Kerroin, että oli tosi kivaa, pakkasin kotona saunakamatkin mukaan, mutta en edes jaksa mennä suihkuun. Ja sitten hanat aukesivat. Itkin lohduttomasti. Koin epäonnistuneeni. Onneksi tilannetta helpotti ystävän ja PT:n läsnäolo, saimme juteltua asioita halki ja heidän kannustuksestansa varasin ajan lääkärille. Ja siitä tämä kivinen ja kuoppainen tie on alkanut. Toinen romahdus tapahtui töissä ollessani, ja sitä romahdusta voisin kuvailla enemmän paniikkikohtausmaiseksi. Itkin ja tärisin. Pelotti, mitä seuraavaksi tapahtu, mitä kaikki ajattelee, miksi olen tällainen. 

Olen pitänyt näitä asioita jo tarpeeksi kauan vain itselläni ja pyörittellyt ajatuksia mitä jos... Muutamat hyvät ystävät ovat kyllä tilanteesta kartalla, mutta koskaan en ole ystäville avoimesti JUTELLUT, vain kirjoittanut. Monesti sanotaan, että jo asian ulos sanominen helpottaa omaa oloa, ja sen olen huomannut tässä viime kuukausien aikana. Olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan, lääkärin ja psykologin kanssa. Seuraava iso askel itselleni, olisikin etsiä sopiva terapeutti, jonka kanssa alkaisin käsittelemään asioita laajemmin ja perusteellisesti lävitse. Ja tämän, jos minkä asian ääneen sanominen, tai edes kirjoittaminen on vaikeaa. Olen aina ollut luonteeltani ja persoonaltani miellyttäjä. Miellytän muita, jotta en tulisi hylätyksi. Kärsin hylätyksi tulemisen pelosta ja sitä kautta olen alkanut miellyttämään. Se ei kuitenkaan kanna kauhean pitkälle, sillä jossain vaiheessa se kuuluisa seinä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. 

Suurin kysymys itselleni tällä hetkellä onkin juuri se, mitä muut ajattelevat. Yritän koko ajan itse ajatella, että sillä ei ole mitään väliä. Nyt on kyseessä minun terveyteni ja minuun liittyvät asiat. Tiedän, että perhe ja sukulaiset ovat ja pysyvät - aina. Mutta entä kaverit, ystävät, työt? No, tässähän se nähdään, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Nyt olen jo aivan liian kauan ajatellut sitä, mitä muut ajattelee. Tästä hetkestä alkaen, yritän ajatella vain sitä, miltä minusta tuntuu.

Oletko sinä sairastanut työuupumusta tai masennusta? Miten olet päässyt yli asioista? Onko jotain keinoja, mitä voisit suositella? 

Mitä kuuluu just nyt?

Kesää mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja pian kesäkuu onkin jo taputeltuna takanapäin. Mitä on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen? Olenko saanut ajatuksiani selkeämmiksi? Vastaus lienee itsellenikin vielä hieman epäselkeä - kyllä ja en. 

Viime viikot oon painanut aika lujaa vaan menemään. Treenit on kulkenut, mieliala on pysynyt suhteellisen hyvänä ja ruokakin on maistunut. Kehitystä siis tapahtuu koko ajan, vaikkei siltä aina itsestä tunnukaan. Mun PT on antanut viime kerroilla paljon palautetta ja nimenomaan positiivista sellasta. Se auttaa jaksamaan kun tietää, että on onnistunut jossain. Välillä sitä täytyy kyllä oikein miettiä monta kertaa, ennenkuin sen itse tajuaa. Miksi itse on vaan niin sokea kehitykselle? Miksi aina näkee vain negatiiviset asiat? Mä haluan yrittää oppia pois siitä ajatusmallista ja pyrkiä ajattelemaan ja näkemään enemmän hyvää. Koska miksi turhaan keskittyä negatiiviseen kun positiivisesta ajattelusta saa kaikki enemmän irti. 

Kuvan ottanut Juha Paavilainen (@juhapaavilainen)

Hyppäsin tässä kesän alussa mukaan myös yhteen treeniporukkaan, joka treenaa kaksi kertaa vikossa (ja joka on muuten myös ihan älyttömän huikee porukka!). Joka kerta treeneihin ei tietenkään oo pakko mennä ja joka kerralla on treenit aina vähän erilaisia, milloin juostaan portaita ja milloin loikitaan kun pienet jänikset. Voin sanoa, että viime loikkatreenien jälkeen tuntui kyllä että oli treenannut! 

Oli helppoa hypätä remmiin mukaan kun toinen koutsaajista oli itselleni jo ennestään tuttu, mun ihan paras hieroja! Treeneissä on saanut laittaa itsensä likoon ihan kunnolla ja on pystynyt aina (tai ainakin melkein aina) antaan ihan kaikkensa hyvällä kannustuksella sekä koutsaajilta että myös muilta treenaajilta! Jos yhtään kiinnostuit, niin kurkkaa vaikka facebookista Hymyilevä aamu! 

Vielä kaksi viikkoa tiukkaa duunia, ensin viikko omassa yksikössä ja sitten toinen viikko päivystävässä. Ja sitten koittaa kauan odotettu ENSIMMÄINEN PALKALLINEN KESÄLOMA! Loman aloitus ei voisi osua sopivampaan ajankohtaan, sillä mun paraskaveri menee naimisiin heti mun loman alussa. Lomalla aion myös käydä jo perinteeksi muodostuneilla Tammerfesteillä, mutta muuten mulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion varmasti treenata, ottaa aurinkoa, syödä mansikoita ja vain ladata akkuja tulevaa toimintakautta varten. Edessä on taas muutoksia ja uuden opettelua.

- Emilia