Paluu arkeen

Missä mennään tällä hetkellä? Kysyin instagramissa haluaisitteko mieluummin lukea tekstin vai katsoa videon. Molemmat vaihtoehdot saivat ääniä, joten tein molemmat! Yritän kirjoittaa tähän kaiken, mitä videolla sanon.

Sairaslomaahan mulla on jäljellä enää tämä viikko ja töihin paluu alkaa pikkuhiljaa tuntumaan enemmän todelta kuin aikaisemmin. Paluu normiarkeen jännittää ja vähän pelottaa, mutta olen ajatellut palaavani töihin ihan kuin en olisi pois koskaan ollutkaan ja soluttaudun arkeen mahdollisimman näkymättömästi. Muutoksia siellä on tapahtunut. Meidän ryhmästä on tullut kolmen kasvattajan ryhmä ja lapsiakin on tullut muutama uusi joukkoon mukaan. Mutta ei se mitään. Positiivisuuden kautta, tai ainakin yritän.

Eilen kävin taas sairaanhoitajan luona juttelemassa asioista. Mielenpäällä ei tällä kertaa ollut mitään erikoista, joten sairaanhoitaja sanoi että ''jutellaampa sinusta''. Meinasin sanoo että ei kiitos, mutta pidin suuni kiinni. Itsestä puhuminen on edelleen haastavaa ja jos ja kun terapian jossain vaiheessa aloitan, on tuo puhuminen, omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen yhtenä tavoitteena.

Perjantaina juhlimme molempien työpaikkojen pikkujouluja ja meinasi tulla valinnanvaikeus kumpiin osallistun. Päätin mennä ensin päikyn porukan mukana katsomaan standuppia ja sieltä sitten siirtyä elixia porukan mukaan. StandUpissa tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi. Tuntui, että ympärilläni olisi ollut paksu kuori jonka sisällä olen. Ymmärrän sen, että työasioista puhuttaessa en pysty osallistumaan keskusteluihin, ja mieli teki välillä sanoa, että voidaanko vaihtaa puheenaihetta. Mutta onneksi ei kauaa keskusteltu työjuttuja. On kuitenkin ihan eri nähdä työkavereita erilaisessa ympäristössä. Sieltä siirryttyä Elixian pikkujouluihin tunnelma vähän nousi, ja illan edetessä mielikin kirkastui.

Terapeutin metsästys ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Tänään kävin taas yhden uuden terapeutin luona. En oikein tiedä. Tuntuu turhauttavalta käydä useampien luona, vaikka tiedä että on myös ihan hyvä nähdä erilaisia tapoja toimia. Olen myös asennoitunut niin, että terapeutin etsimisessä voi mennä pitkäkin aika, ennenkuin sopiva osuu kohdalle. Mutta tämä asia vaatii kärsivällisyyttä!

Loppuun vielä iloinen asia, mistä tuli viime viikolla virallista kun vihdoin ehdin täyttämään kyseiset lomakkeet. Nimittäin.... OPINTOVAPAA! Kyllä, mä jään opintovapaalle tammikuussa ja aloitan opiskelut Varalan urheiluopistolla. Opinnot kestävät vain kevät kauden, joten sitten paluu työelämään odottaa - ainakin hetkeksi. En ole vielä miettinyt, mitä sitten, mutta mennään päivä kerrallaan fiilispohjalla. :)

Näihin iloisiin tunnelmiin, se on moro!

- Emilia

Terapeutin metsästys

Olen kertonut asioista viime aikoina hyvin avoimesti ja jatkan sillä tiellä, koska olen kokenut sen olevan minulle sopivin tapa. Minulle tulee itselleni hyvä mieli, kun saan kirjoitettua vaikeita asioita ylös ja jonkun toisen luettavaksi. Ajatuksia on hyvä välillä jakaa jonkun kanssa, jotta saa myös muiden näkökulmia asioihin, joita on itse pyöritellyt päässään neljän seinän sisällä. Olen myös avoimuuteni kautta saanut viestejä lukijoilta ja seuraajilta, että olen kannustanut heitä hakemaan apua, jos tilanne on sitä vaatinut. Ja siihen haluan myös jatkossa pyrkiä. Kerrottua asioista, jotka ehkä koetaan asioina mistä ei missään nimessä saisi puhua ääneen. Ja niin olen myös itse aikaisemmin ajatellut.

Ajattelin tänään tulla kertomaan teille terapeutin etsinnästä. Tuolla kaupungin sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa olemme keskustelleet, että kelan psykoterapiasta voisi olla minulle hyötyä. Ja näin ajattelen itsekin tällä hetkellä. Jotkut ehkä muistavat, että olen myös aikaisemmin ollut terapiassa. Mutta se tie loppui vähän lyhyeen. Teini-ikä ja kapinavuodet, en kokenut siitä mitään hyötä ja hävetti käydä terapiassa. Nyt olen kuitenkin etsinyt itselleni sopivaa terapeuttia. Selannut internettiä, katsonut eri suuntauksia, tutustunut terapeutteihin, laittanut viestiä ja saanut kielteisiä vastauksia kerta toisensa jälkeen. Mutta! Tällä hetkellä olen sopinut tutustumiskäynnin yhden terapeutin luokse viikon päähän ja odotan sitä innolla. Tiedän, että ensimmäinen, toinen, kolmas tai vielä kahdeksaskaan ei nappaa ja terapeutin etsimiseen voi kulua aikaa. Mutta toivotaan parasta!

Tämä on kuluttavaa. Tiedän, että aikaa täytyy käyttää jotta the one löytyy. Terapeutti ei voi olla kuka tahansa. Ja musta tuntuu, että minä jos joku olen hyvin nirso ihmisten suhteen. Terapeutin täytyy olla sellainen, jonka vastaanottoaikaa odotat innolla, odotat että pääset kertomaan asioistasi hänelle. Jos vähänkin tuntuu siltä, että ei oikein tiedä, niin silloin se ei ole oikea henkilö. Uskon, että huomaan heti jos meillä klikkaa. Turhauttavaa, jos terapeutti ei löydy pian. 

Marraskuu vetelee jo puolessa välissä, joten toivon myös työhön paluun odottavan pian. Ensi viikolla menen käymään kuitenkin työpaikalla moikkaamassa työkavereita ja vaihtamassa kuulumisia ja samalla osallistumassa valokuvaukseen! En malta odottaa, että pääsen kertomaan teille vuoden vaihteen jälkeen tapahtuvista muutoksista. Ja tiedän - tämä on ärsyttävää sanoa näin, mutta kerron vasta sitten kun kaikki on varmaa! 

Palataan! 

- Emilia

Koen olevani epäonnistunut

Heipparallaa!

Talvi on täällä, jihuu. Tai siis, oikeastaan en tykkää talvesta yhtään. Ihan kiva, että lunta on maassa jotta on hieman valoisampaa, mutta pakkasta voisi olla korkeintaan -5 astetta. Mutta okei, asiaan.

Kuten otsikko kertookin, koen olevani epäonnistunut. Sairaslomaa on nyt takana neljä viikkoa, minkä jälkeen oli tarkoitus palata töihin. Uuden työterveysneuvottelun tuloksena päädyttiin kuitenkin siihen, että sairaslomani jatkuu vielä marraskuun loppuun. En ole itse päätökseen täysin tyytyväinen. Olin valmistautunut siihen, että palaan töihin ensi maanantaina ja asiat palaavat takaisin ns. normaaliksi (normi arki, säännölliset aikataulut u know). Tiedän ja ymmärrän täysin päätöksen syyt mutta en silti halua hyväksyä niitä. Ja nyt koska tiedän, että kaikki kuumeisesti haluavat tietää päätöksen syyt niin here you are.

Omat tuntemukset itsestäni ja voinnistani ovat hieman ristiriitaiset. Välillä koen olevani täysin kunnossa eikä ole mitään ongelmaa minkään asian suhteen. Toisinaan taas on päiviä, kun kaikki asiat kaatuvat niskaan ja sängystä ylöspääseminen tuntuu vaikealta. Välillä aamuisin tunnen olevani virkeä ja yleensä herään viimeistään kahdeksalta. Saatan nousta, syödä aamupalan ja mennä vielä takaisin sänkyyn. Se on virhe, koska sitten on vaikeampi saada itseään liikkeelle. Noh, kuitenkin. Nukkumiseni on edelleen samalla tolalla kuin aiemmin. Nukahdan, herään, nukahdan, herään. Hyvin katkonaista enkä koe sen kauheasti muuttuneen tässä sairasloman aikana. Toki olen saanut nukkua enemmän, kun aamuisin ei tarvitse nousta ja päiväuniakin on mahdollisuus nukkua. Lääkkeiden avulla kuitenkin nukun, ilman niitä ei tulisi mitään.

Ja koska olen pitänyt teitä jännityksessä jo hetken aikaa, tässä tulevat syyt sairasloman jatkumiselle. Lääkäri ja työnantajani kokee minun saaneen ladattua akkuja 60%. Jos sairaslomaa jatketaan, olisi mahdollista saada akut täyteen, tai jopa sen yli. Näin ollen, jos ja kun töissä tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita, en romahtaisi heti takaisin alkupisteeseen vaan akkujen ollessa ladattu yli sadan, olisi siitä varaa ''romahtaa'' ja pysyä vielä järjissään. Tässä siis vain ajatellaan minun parasta, vaikka se hieman vaikealta tuntuukin.

Kaipaan töihin. Kaipaan elämääni rytmiä. Ikävöin työkavereita ja työilmapiiriä töissä. Onneksi olen kuitenkin saanut sairaslomani aikana tehdä toisia hommia, missä koen olevani hyvä ja tärkeä. Ja että osaan. Olen suorittaja, sen tiedän. Koen epäonnistuneeni, koska en ''suoriutunut'' sairaslomani aikana ''parantumaan'' täysin. Minulla oli neljä viikkoa aikaa ja se ei riittänyt. Tiedän kyllä, että en ole epäonnistunut, vaan päinvastoin. Sairasloman aikana on tapahtunut paljon hyvää mutta myös niitä huonoja asioita. Olen saanut levättyä, tehtyä asioita mistä tulee hyvä mieli. Nähnyt kavereita, käynyt treenaamassa ja ohjaamassa jumppia. Takapakkeina suurimpana mainittakoon rakkaan koirani poismeno viikko sitten. Se oli yksi elämäni kamalampia päiviä. Vaikka asuimmekin eri osoitteissa koirani kanssa, oli hän silti minulle kaikista rakkain. 

Huomaan tässä kirjoittaessani sormieni vain kulkevan näppäimeltä näppäimelle sen suurempia ajattelematta. Haluan olla avoin, puhua (tai no tässä tapauksessa kirjoittaa) asioista suoraan ja niin kuin ne ovat. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, on puhuminen ollut aina hankalaa. Tässä kirjoittaessa pystyn ajattelemaan mitä kirjoitan ja miten puhun asioista. Osa lähipiiristäni saattaa kokea tulla loukkaantuneeksi kun lukee asioista täältä internetistä, mutta tämä on minulle helpoin tapa kertoa fiiliksistäni. Näin minun ei tarvitse selittää kaikille erikseen asioita ja miten nyt menee. Tätä kautta pääsen ilmaisemaan itseäni enemmän, ja jotenkin paremmin. Mutta haluan pyytään sitä anteeksi. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Ajattelen enemmin päinvastoin. Mieluummin haluat varmaan lukea kuulumisiani kuin olla tietämättä mitä minulle kuuluu. Tiedän myös, että olisi kiva jutella asioista, mutta en siihen pysty. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin hyvin. Pikkuhiljaa siihen suuntaan ollaan menossa, mutta se tie ei ole helppo. 

Nyt ajatukseni on tyhjentyneet. Aion rauhoittua viikonlopun viettoon täällä maalla äitini luona. Käydä metsässä kävelyllä ja vaan olla. Koko viikon olen mennyt paikasta toiseen. Ohjannut jumppia, treenannut, käynyt palavereissa ym. Nyt hetki iisiä. Joten nauttikaa tekin! 

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua tai viikkoa, milloin tätä luetkaan! Palataan.

- Emilia 

Olen tärkeä - vai olenko?

Heippa taas kaikille! Edellisestä kirjoituksesta on mennyt aivan liian kauan aikaa ja tässä välissäkin on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihmeellistä. En siis oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa, kuin puhuminen. Ja siitä syystä päätinkin herättää blogini takaisin henkiin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, se antaa ja ottaa. Ja silloin kun kaikki kurjat asiat kaatuu päälle, tuntuu siltä kuin joku kaataisi niitä niskaan yksi toisensa jälkeen. Ja siltä mun elämä on nyt viime kuukaudet tuntunut. Mä olen edelleen toistaiseksi töissä päiväkodissa alle 2-vuotiaiden ryhmässä, mutta tällä hetkellä sieltä sairaslomalla. Työ on tuntunut viime aikoina erityisen rankalta, ja vaikka kuinka olen ponnistellut ja yrittänyt suoriutua, ei vain jaksa. 

Olen siis jonkinasteisesti työuupunut, tai siltä musta ainakin tuntuu. Ja se on herättänyt mielessä monia kysymyksiä. Olenko huonompi työntekijä kuin muut? Miksi en jaksa? Onko minussa joku vikana? Onko tämä työ minua varten? Mitähän muut ajattelee? Olenko vain laiska, miksi muut jaksavat ja minä en? Mä oon jo pidemmän aikaa taistellut myös unettomuuden kanssa ja uskon, että sillä on osansa tämän työssä jaksamisen kanssa. 

Ensimmäisen kerran heräsin itse tämän aiheen pariin paremmin, kun kuntosalitreenin jälkeen romahdin käytävälle. Työkaverini kuntosalilla kysyi, miten treeni meni. Kerroin, että oli tosi kivaa, pakkasin kotona saunakamatkin mukaan, mutta en edes jaksa mennä suihkuun. Ja sitten hanat aukesivat. Itkin lohduttomasti. Koin epäonnistuneeni. Onneksi tilannetta helpotti ystävän ja PT:n läsnäolo, saimme juteltua asioita halki ja heidän kannustuksestansa varasin ajan lääkärille. Ja siitä tämä kivinen ja kuoppainen tie on alkanut. Toinen romahdus tapahtui töissä ollessani, ja sitä romahdusta voisin kuvailla enemmän paniikkikohtausmaiseksi. Itkin ja tärisin. Pelotti, mitä seuraavaksi tapahtu, mitä kaikki ajattelee, miksi olen tällainen. 

Olen pitänyt näitä asioita jo tarpeeksi kauan vain itselläni ja pyörittellyt ajatuksia mitä jos... Muutamat hyvät ystävät ovat kyllä tilanteesta kartalla, mutta koskaan en ole ystäville avoimesti JUTELLUT, vain kirjoittanut. Monesti sanotaan, että jo asian ulos sanominen helpottaa omaa oloa, ja sen olen huomannut tässä viime kuukausien aikana. Olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan, lääkärin ja psykologin kanssa. Seuraava iso askel itselleni, olisikin etsiä sopiva terapeutti, jonka kanssa alkaisin käsittelemään asioita laajemmin ja perusteellisesti lävitse. Ja tämän, jos minkä asian ääneen sanominen, tai edes kirjoittaminen on vaikeaa. Olen aina ollut luonteeltani ja persoonaltani miellyttäjä. Miellytän muita, jotta en tulisi hylätyksi. Kärsin hylätyksi tulemisen pelosta ja sitä kautta olen alkanut miellyttämään. Se ei kuitenkaan kanna kauhean pitkälle, sillä jossain vaiheessa se kuuluisa seinä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. 

Suurin kysymys itselleni tällä hetkellä onkin juuri se, mitä muut ajattelevat. Yritän koko ajan itse ajatella, että sillä ei ole mitään väliä. Nyt on kyseessä minun terveyteni ja minuun liittyvät asiat. Tiedän, että perhe ja sukulaiset ovat ja pysyvät - aina. Mutta entä kaverit, ystävät, työt? No, tässähän se nähdään, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Nyt olen jo aivan liian kauan ajatellut sitä, mitä muut ajattelee. Tästä hetkestä alkaen, yritän ajatella vain sitä, miltä minusta tuntuu.

Oletko sinä sairastanut työuupumusta tai masennusta? Miten olet päässyt yli asioista? Onko jotain keinoja, mitä voisit suositella? 

Lähtö lähellä ja muutto edessä

Heipparallaa.

Viime tekstistä on taas vierähtänyt hetki ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Kuten otsikosta voi jo päätellä, mä muutan! Kävin mun kesäloman vikoina päivinä Tampereella työhaastattelussa ja muutama päivä myöhemmin sain soiton paikasta. Edelleen pysyn päiväkoti hommissa, mutta nyt uudet tuulet puhaltaa Tampereella. Miksi näin? Siihen on monta syytä.

Mä oon kokenut itseni melko yksinäiseksi täällä pääkaupunkiseudulla. On mulla toki työkaverit mut siihen ne melkein jääkin. Muutamia kavereita on myös muualta kuin töistä, mutta ne asuu Helsingissä ja täällä pk-seudulla välimatkat on ihan syvältä. Mulla kestää esimerkiksi yhden mun ystävän luo tunti, siis voitko kuvitella! Nyt kun muutan Tampereelle niin sama asia kuin kävisin ystävän luona Hämeenlinnassa. Ei sitä työpäivän jälkeen oikein jaksa lähteä julkisilla minnekkään kun on ihan puhkipoikki.

Tähän samaan syssyyn siis myös mun melkein kaikki sukulaiset asuu pirkanmaalla ja nyt muuton myötä mun ''kotimatka'' kotikotiin lyhenee yli puolella - ihanaa! Ehkä tulee käytyä enemmän sekä äidin että isän luona. Vaikka joku on joskus kyllä sanonut, että mitä lähemäpänä asuu, sitä harvemmin näkee, mutta toivottavasti nyt ei käy niin.

Oon ehtinyt jo hyvästelemään sanomaan heipat muutamille ystäville. Viimeinen pt kerta täällä Espoossa  oli hyvin tunteellinen, ja vieläkin se saa kyyneleet silmiin kun sitä ajattelee. Tänään sanoin heipat mun ihan parhaalle hierojalle ja samalla myös mun kesävalkuille! Kauheaa ajatella, että kesällä me nähtiin kaks kertaa viikossa, ja nyt voi mennä monta kuukautta ennenkuin nähdään. Mutta hyvästit ne ei olleet, sen vannon!!

Tänään mulla oli tiedossa myös syömis-ilta. Hieronnan jälkeen mun piti tulla samantien takaisin kotiin, josta Heidi olisi napannut mut kyytiin ja vienyt syömään, mutta mä halusin olla hankala ja näinkin vielä kaveria hieronnan jälkeen. Oikeasti samaan aikaan mun ihanat työkaverit odotteli mua meidän työpaikalla jossa ne oli järjestänyt mulle läksiäiset - miten ihanaa! Vaikka vihaan yllätyksiä, niin tää oli silti ihan kiva. Sain selviytymispakkauksen jossa oli mm. bebanthenia, särkylääkkeitä, karkkia ja hierontapallo. Eli kyllä mun työkaverit tuntee mut hyvin, kiitos vielä kaikille!

Alan oleen vähän hukassa, kun päivät käy vähiin. En tiedä miten päin kuuluisi olla ja mitä mun kuuluisi tehdä. Ehkä se tästä. Nyt toivotan kivat loppuviikot kaikille ja painun nukkumaan!

- Emilia

Kesäkuulumiset

Kesäloma vetelee nyt viimeisiään. Mihin ihmeeseen muka hurahti kolme viikkoa?! Tuntuu, etten oikein ehtinyt tehdä juuri mitään, mutta samalla tuntuu myös siltä, etten ollut omassa kodissa juuri ollenkaan. Olen nähnyt ison kasan sukulaisia, käynyt sekä äidin että isän luona, nähnyt kavereita, viettänyt ”leffa”iltoja ym. Kuulostaa siis siltä että jotain on tullut tehtyä.

Loma starttasi parhaankaverini häillä, enkä voisi olla onnellisempi heidän puolestaan. Päivä oli ainakin vieraan silmin täysin onnistunut. Aurinko paistoi ja kaikilla tuntui olevan juhlissa mukavaa. Oma lauluesityksenikin osui nappiin ja huomasin, että juhlavierailla muutamalla taisi mennä roska silmään. Ensimmäinen kokonainen lomaviikkoni oli ehkä lomaviikoistani kaikkein rauhallisin. Tein vain yhden pidemmän reissun serkkuni luo Kausalaan, mutta muuten viikko tuli vietettyä kotona, lähinnä treenien merkeissä.

Seuraavalla lomaviikolla oli kauan odotetut Tammerfestit, ja kyllä ne oli jälleen kerran odotuksen arvoiset. Ääneni jäi puoliksi festareille, mutta onneksi ei kokonaan. Kävin myös ihanassa hieronnassa, jossa varmaan ensimmäistä kertaa ikinä multa hierottiin takareidet. Ja voiluoja sitä kivun määrää. Festareilla kävely oli tuskaista, mutta hieronta teki tehtävänsä, eikä takareiteni ole olleet enää niin jumissa.

Viimeinen lomaviikko meni kuin hujauksessa. Vastahan oli maanantai ja olin vielä äitini luona. Mutta nyt on jo sunnuntai. Mihin se kaikki aika meni?? Eilen vietettiin Hymyilevän aamun kesätreenien päättäreitä, ja voi huh mikä tunneryöppy tuli kun pääsin tapahtumasta kotiin. Olo oli samaan aikaan kiitollinen, onnellinen mutta myös tosi haikea ja sanaton. Mulla on ollut aivan supermahti kesä Emilin ja Kiiran treeneissä. Oon saanut tutustua uusiin ihmisiin ja saanut mimmeiltä mielettömästi energiaa ja hyvää mieltä omaan elämään. En tiedä mitä mä teen  nyt kun ne ovat ohitse?!

Kesä meni hurjan nopeasti ja nyt odotellaankin sitten seuraavaa lomapätkää, joka on ties koska!

Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille (kyllähän nää helteet silti vielä jatkuu) ja tsemppiä tulevaan syksyyn!

- Emilia

Mitä kuuluu just nyt?

Kesää mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja pian kesäkuu onkin jo taputeltuna takanapäin. Mitä on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen? Olenko saanut ajatuksiani selkeämmiksi? Vastaus lienee itsellenikin vielä hieman epäselkeä - kyllä ja en. 

Viime viikot oon painanut aika lujaa vaan menemään. Treenit on kulkenut, mieliala on pysynyt suhteellisen hyvänä ja ruokakin on maistunut. Kehitystä siis tapahtuu koko ajan, vaikkei siltä aina itsestä tunnukaan. Mun PT on antanut viime kerroilla paljon palautetta ja nimenomaan positiivista sellasta. Se auttaa jaksamaan kun tietää, että on onnistunut jossain. Välillä sitä täytyy kyllä oikein miettiä monta kertaa, ennenkuin sen itse tajuaa. Miksi itse on vaan niin sokea kehitykselle? Miksi aina näkee vain negatiiviset asiat? Mä haluan yrittää oppia pois siitä ajatusmallista ja pyrkiä ajattelemaan ja näkemään enemmän hyvää. Koska miksi turhaan keskittyä negatiiviseen kun positiivisesta ajattelusta saa kaikki enemmän irti. 

Kuvan ottanut Juha Paavilainen (@juhapaavilainen)

Hyppäsin tässä kesän alussa mukaan myös yhteen treeniporukkaan, joka treenaa kaksi kertaa vikossa (ja joka on muuten myös ihan älyttömän huikee porukka!). Joka kerta treeneihin ei tietenkään oo pakko mennä ja joka kerralla on treenit aina vähän erilaisia, milloin juostaan portaita ja milloin loikitaan kun pienet jänikset. Voin sanoa, että viime loikkatreenien jälkeen tuntui kyllä että oli treenannut! 

Oli helppoa hypätä remmiin mukaan kun toinen koutsaajista oli itselleni jo ennestään tuttu, mun ihan paras hieroja! Treeneissä on saanut laittaa itsensä likoon ihan kunnolla ja on pystynyt aina (tai ainakin melkein aina) antaan ihan kaikkensa hyvällä kannustuksella sekä koutsaajilta että myös muilta treenaajilta! Jos yhtään kiinnostuit, niin kurkkaa vaikka facebookista Hymyilevä aamu! 

Vielä kaksi viikkoa tiukkaa duunia, ensin viikko omassa yksikössä ja sitten toinen viikko päivystävässä. Ja sitten koittaa kauan odotettu ENSIMMÄINEN PALKALLINEN KESÄLOMA! Loman aloitus ei voisi osua sopivampaan ajankohtaan, sillä mun paraskaveri menee naimisiin heti mun loman alussa. Lomalla aion myös käydä jo perinteeksi muodostuneilla Tammerfesteillä, mutta muuten mulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion varmasti treenata, ottaa aurinkoa, syödä mansikoita ja vain ladata akkuja tulevaa toimintakautta varten. Edessä on taas muutoksia ja uuden opettelua.

- Emilia