keskiviikko 29. elokuuta 2018

Lähtö lähellä ja muutto edessä

Heipparallaa.

Viime tekstistä on taas vierähtänyt hetki ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Kuten otsikosta voi jo päätellä, mä muutan! Kävin mun kesäloman vikoina päivinä Tampereella työhaastattelussa ja muutama päivä myöhemmin sain soiton paikasta. Edelleen pysyn päiväkoti hommissa, mutta nyt uudet tuulet puhaltaa Tampereella. Miksi näin? Siihen on monta syytä.

Mä oon kokenut itseni melko yksinäiseksi täällä pääkaupunkiseudulla. On mulla toki työkaverit mut siihen ne melkein jääkin. Muutamia kavereita on myös muualta kuin töistä, mutta ne asuu Helsingissä ja täällä pk-seudulla välimatkat on ihan syvältä. Mulla kestää esimerkiksi yhden mun ystävän luo tunti, siis voitko kuvitella! Nyt kun muutan Tampereelle niin sama asia kuin kävisin ystävän luona Hämeenlinnassa. Ei sitä työpäivän jälkeen oikein jaksa lähteä julkisilla minnekkään kun on ihan puhkipoikki.

Tähän samaan syssyyn siis myös mun melkein kaikki sukulaiset asuu pirkanmaalla ja nyt muuton myötä mun ''kotimatka'' kotikotiin lyhenee yli puolella - ihanaa! Ehkä tulee käytyä enemmän sekä äidin että isän luona. Vaikka joku on joskus kyllä sanonut, että mitä lähemäpänä asuu, sitä harvemmin näkee, mutta toivottavasti nyt ei käy niin.

Oon ehtinyt jo hyvästelemään sanomaan heipat muutamille ystäville. Viimeinen pt kerta täällä Espoossa  oli hyvin tunteellinen, ja vieläkin se saa kyyneleet silmiin kun sitä ajattelee. Tänään sanoin heipat mun ihan parhaalle hierojalle ja samalla myös mun kesävalkuille! Kauheaa ajatella, että kesällä me nähtiin kaks kertaa viikossa, ja nyt voi mennä monta kuukautta ennenkuin nähdään. Mutta hyvästit ne ei olleet, sen vannon!!



Tänään mulla oli tiedossa myös syömis-ilta. Hieronnan jälkeen mun piti tulla samantien takaisin kotiin, josta Heidi olisi napannut mut kyytiin ja vienyt syömään, mutta mä halusin olla hankala ja näinkin vielä kaveria hieronnan jälkeen. Oikeasti samaan aikaan mun ihanat työkaverit odotteli mua meidän työpaikalla jossa ne oli järjestänyt mulle läksiäiset - miten ihanaa! Vaikka vihaan yllätyksiä, niin tää oli silti ihan kiva. Sain selviytymispakkauksen jossa oli mm. bebanthenia, särkylääkkeitä, karkkia ja hierontapallo. Eli kyllä mun työkaverit tuntee mut hyvin, kiitos vielä kaikille!

Alan oleen vähän hukassa, kun päivät käy vähiin. En tiedä miten päin kuuluisi olla ja mitä mun kuuluisi tehdä. Ehkä se tästä. Nyt toivotan kivat loppuviikot kaikille ja painun nukkumaan!

- Emilia

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Kesäkuulumiset

Kesäloma vetelee nyt viimeisiään. Mihin ihmeeseen muka hurahti kolme viikkoa?! Tuntuu, etten oikein ehtinyt tehdä juuri mitään, mutta samalla tuntuu myös siltä, etten ollut omassa kodissa juuri ollenkaan. Olen nähnyt ison kasan sukulaisia, käynyt sekä äidin että isän luona, nähnyt kavereita, viettänyt ”leffa”iltoja ym. Kuulostaa siis siltä että jotain on tullut tehtyä.



Loma starttasi parhaankaverini häillä, enkä voisi olla onnellisempi heidän puolestaan. Päivä oli ainakin vieraan silmin täysin onnistunut. Aurinko paistoi ja kaikilla tuntui olevan juhlissa mukavaa. Oma lauluesityksenikin osui nappiin ja huomasin, että juhlavierailla muutamalla taisi mennä roska silmään. Ensimmäinen kokonainen lomaviikkoni oli ehkä lomaviikoistani kaikkein rauhallisin. Tein vain yhden pidemmän reissun serkkuni luo Kausalaan, mutta muuten viikko tuli vietettyä kotona, lähinnä treenien merkeissä.

Seuraavalla lomaviikolla oli kauan odotetut Tammerfestit, ja kyllä ne oli jälleen kerran odotuksen arvoiset. Ääneni jäi puoliksi festareille, mutta onneksi ei kokonaan. Kävin myös ihanassa hieronnassa, jossa varmaan ensimmäistä kertaa ikinä multa hierottiin takareidet. Ja voiluoja sitä kivun määrää. Festareilla kävely oli tuskaista, mutta hieronta teki tehtävänsä, eikä takareiteni ole olleet enää niin jumissa.



Viimeinen lomaviikko meni kuin hujauksessa. Vastahan oli maanantai ja olin vielä äitini luona. Mutta nyt on jo sunnuntai. Mihin se kaikki aika meni?? Eilen vietettiin Hymyilevän aamun kesätreenien päättäreitä, ja voi huh mikä tunneryöppy tuli kun pääsin tapahtumasta kotiin. Olo oli samaan aikaan kiitollinen, onnellinen mutta myös tosi haikea ja sanaton. Mulla on ollut aivan supermahti kesä Emilin ja Kiiran treeneissä. Oon saanut tutustua uusiin ihmisiin ja saanut mimmeiltä mielettömästi energiaa ja hyvää mieltä omaan elämään. En tiedä mitä mä teen  nyt kun ne ovat ohitse?!

Kesä meni hurjan nopeasti ja nyt odotellaankin sitten seuraavaa lomapätkää, joka on ties koska!
Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille (kyllähän nää helteet silti vielä jatkuu) ja tsemppiä tulevaan syksyyn!

- Emilia

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Mitä kuuluu just nyt?

Kesää mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja pian kesäkuu onkin jo taputeltuna takanapäin. Mitä on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen? Olenko saanut ajatuksiani selkeämmiksi? Vastaus lienee itsellenikin vielä hieman epäselkeä - kyllä ja en. 

Viime viikot oon painanut aika lujaa vaan menemään. Treenit on kulkenut, mieliala on pysynyt suhteellisen hyvänä ja ruokakin on maistunut. Kehitystä siis tapahtuu koko ajan, vaikkei siltä aina itsestä tunnukaan. Mun PT on antanut viime kerroilla paljon palautetta ja nimenomaan positiivista sellasta. Se auttaa jaksamaan kun tietää, että on onnistunut jossain. Välillä sitä täytyy kyllä oikein miettiä monta kertaa, ennenkuin sen itse tajuaa. Miksi itse on vaan niin sokea kehitykselle? Miksi aina näkee vain negatiiviset asiat? Mä haluan yrittää oppia pois siitä ajatusmallista ja pyrkiä ajattelemaan ja näkemään enemmän hyvää. Koska miksi turhaan keskittyä negatiiviseen kun positiivisesta ajattelusta saa kaikki enemmän irti. 

Kuvan ottanut Juha Paavilainen (@juhapaavilainen)


Hyppäsin tässä kesän alussa mukaan myös yhteen treeniporukkaan, joka treenaa kaksi kertaa vikossa (ja joka on muuten myös ihan älyttömän huikee porukka!). Joka kerta treeneihin ei tietenkään oo pakko mennä ja joka kerralla on treenit aina vähän erilaisia, milloin juostaan portaita ja milloin loikitaan kun pienet jänikset. Voin sanoa, että viime loikkatreenien jälkeen tuntui kyllä että oli treenannut! 
Oli helppoa hypätä remmiin mukaan kun toinen koutsaajista oli itselleni jo ennestään tuttu, mun ihan paras hieroja! Treeneissä on saanut laittaa itsensä likoon ihan kunnolla ja on pystynyt aina (tai ainakin melkein aina) antaan ihan kaikkensa hyvällä kannustuksella sekä koutsaajilta että myös muilta treenaajilta! Jos yhtään kiinnostuit, niin kurkkaa vaikka facebookista Hymyilevä aamu! 


Vielä kaksi viikkoa tiukkaa duunia, ensin viikko omassa yksikössä ja sitten toinen viikko päivystävässä. Ja sitten koittaa kauan odotettu ENSIMMÄINEN PALKALLINEN KESÄLOMA! Loman aloitus ei voisi osua sopivampaan ajankohtaan, sillä mun paraskaveri menee naimisiin heti mun loman alussa. Lomalla aion myös käydä jo perinteeksi muodostuneilla Tammerfesteillä, mutta muuten mulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion varmasti treenata, ottaa aurinkoa, syödä mansikoita ja vain ladata akkuja tulevaa toimintakautta varten. Edessä on taas muutoksia ja uuden opettelua.


- Emilia

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Koen epäonnistuneeni

Tämä on ehkä henkilökohtaisin blogitekstini ja hiukan pelonsekaisin tuntein aion julkaista sen. Yleensä sosiaaliseen mediaan julkaistaan vain kaikki kivat ja iloiset asiat. Mutta haluan olla rehellinen. En tahdo esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Vaan kerron suoraan ajatukseni.


Mitä nyt? Mitä tulevaisuudessa? Asunko Espoossa vai jossain muualla? Olenko töissä vai missä olen? Asunko yksin vai yhdessä jonkun kanssa? Olenko onnellinen täällä? Vai muualla? Kysymyksiä, jotka ovat viime viikkojen aikana pyörineet paljon mielessäni. Kevät. Tuo aika jolloin ihmiset masentuvat eniten. Tapahtuuko niin minulle? 

Kuluneiden viikkojen aikana mielialani on ollut vaihteleva. Välillä olen iloinen ja kaikki tuntuu olevan paremmin kuin hyvin. Toisinaan voisin hautautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Koen epäonnistuneeni. En tiedä missä haluan olla ja mitä tehdä (ja tiedän, olen vielä nuori ja ehdin tehdä elämässäni vielä montaa eri asiaa). Mutta haluaisin tietää ja asettua. Suunnitella tulevaisuutta. Mutta tuntuu että nyt on elettävä päivä kerrallaan. Itsetuntonikin on pohjalla. Se kulkee nähtävästi suvussa. Sekä somessa. Milloin näytän liian rumalta, toisinaan olen aivan liian lihava. Mutta on myös niitä päiviä kun peilistä katsoo takaisin kaunis ja iloinen Emilia. 



En halua olla pettymys. Tiedän, että perheenjäseneni, sukulaiset ja ystävät rakastavat minua juuri tällaisena kuin olen. Mutta minä en - aina. On syynsä, miksi haluan pyrkiä olemaan lähes täydellinen. Tiedän, että kukaan ei siihen pysty. En haluaisi tuottaa pettymystä kenellekkään lähipiirissäni olevalle. Olen suorittanut kouluni hyvin ja saanut monen monta työpaikkaa. Päällisin puolin vaikuttaa siis siltä että mun elämähän rullaa hyvin. Niinhän sitä luulis. Välillä täytyy vaan hymyillä ja porskuttaa eteenpäin, mutta aina ei jaksa. 

Stressi ja jonkin asteinen unettomuus tuo minut tähän pisteeseen. Myös se, mistä viime tekstissäni puhuin, yksinäisyys saattaa johtaa tähän. Haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin. Minulla on iso kasa sukulaisia ja ihania ystäviä, ja tiedän että heille riitän. Kumpa en olisi itselleni liian ankara. Osaisinpa höllätä naruja ja antaa välillä vaan elämän viedä. 

- Emilia

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Yksin kaiken keskellä

Mä oon pian asunut yhdeksän kuukautta täällä pääkaupunkiseudulla. Muutin siis ihan yksin tänne töiden perässä ja ajattelin sen olevan hyvä juttu - uusi alku kaikelle. Mutta nimenomaan kaikelle. Luulin sen olevan positiivinen asia mutta nyt ajan myötä se on kyllä kääntynyt ehkä enemmän negatiivisuuden puolelle. 

Syksyllä mä mietin kaikkia uusia harrastuksia, jos vihdoin aloittaisi jalkapallon uudelleen tai jatkaisin cheerleadingia, mutta kun oon sen verran ujo en uskaltanut lähteä mihinkään porukkaan yksin. Lopulta päädyin vaan tuttuun ja turvalliseen saliharrastukseen - ja onneksi päädyin. Mun pää hajoais lopullisesti jos töiden jälkeen tulisin vaan yksin kotiin viettämään iltaa. Ja ei siinä, yksin vietetyt koti-illat on välillä kivoja mutta sitten kun niitä alkaa tulemaan yksi toisensa perään kuukausien ajan alkaa pää hajoilemaan.

Syksyllä mä aloin myös etsiä  hierojaa ja löysin heti ensimmäisellä kerralla todella mukavan ja ammattitaitoisen tyypin. Nyt kevään myötä ja somen ansiosta pystyn myös mun hierojan kanssa juttelemaan mieltä askarruttavista asioista ja jakamaan kokemuksia (kuten viimeisimpänä nyt tää viisauden hampaan poisto). Valitettavasti aina kun meen hierojalle täytyy matkata Helsinkiin, niin nyt ei oo sit tullut käytyä niin usein. 



Tammikuussa mä päätin panostaa treenaamiseen hieman enemmän ja hommasin itselleni personal trainerin - ja voisin sanoa että sitä päivää mä en kadu hetkeäkään. Rahallisesti joo ei ehkä paras juttu yksin asuvalle pk-seudulla, mutta mun PT on niin mahtava, että se on yksi syy, mikä tekee mun viikoista paremmat. Treenaaminen ja höyryjen päästäminen jollekin, joka kuuntelee - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Mun perhe asuu Pirkanmaalla, eikä sinne tuu lähdettyä todellakaan joka viikonloppu vaikka kuinka kovasti tekisi mieli. Onneksi on vähän lomia jolloin voi viettää aikaa pidempään perheen kanssa. Ikävää tässäkin tilanteessa on se, että mulla on kaksi perhettä - äidin ja isän luona - eikä mulla ikävä kyllä millään riitä aika aina molempien luona kyläilyyn. Yksin asuessa osaa kyllä arvostaa perhettä eri tavalla, unohtamatta myöskään niitä sukulaisia ja muualla asuvia ystäviä. 

Mä huomaan olevani taas samassa pisteessä, missä viime keväänä. En tiedä mitä haluan tehdä tai missä asua. Ystävät ja perhe houkuttelee mua Tampereen suuntaan mutta täällä pääkaupunkiseudulla on vaan niin paljon enemmän mahdollisuuksia.. Ota tästä nyt sit selvää. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

- Emilia

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kun totuus lyö vasten kasvoja

Tänään se sitten viimein koitti. Ruokapäiväkirjan läpikäynti PT:n kanssa. Ja kyllä, olen hommannut itselleni PT:n, koska tarvin todellakin jotain lisäboostia tähän mun treenaamiseen mutta myös siihen, ettei treenaaminen mee liian yli. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sain siis tehtäväkseni pitää ruokapäiväkirjaa noin viikon verran. Tsemppasin oikein kunnolla, söin aamupalan joka päivä (mitä en esimerkiks tehnyt vielä vuosi sitten), söin kaks lämmintä ateriaa päivässä (mitä en tehnyt vielä syksyllä) ja kävin kävelyillä ja treenaamassa. Silti jotain oli pielessä ja mä osasin kyllä odottaakin sitä. 

Mun ruokavalio on jo valmiiksi melko suppea ja yksinkertainen niin yritäpä siinä sitten saada ruoka-annoksista mahdollisimman monipuolisia ja ravitsevia. Jos ruokavalio on jo valmiiksi maidoton, gluteeniton ja paljon yksittäisiä ruoka-aineallergioita, kuten tomaatti, paprika, kanamuna, kala, pähkinät yms. niin millä ihmeellä tällainen kokematon ruuanlaittaja saa tehtyä siitä monipuolista ja ravitsevaa, kysympä vain?! Okei, mun PT kyllä antoi vinkkejä ja niihin pitäis nyt yrittää panostaa, esim. enemmän vihanneksia ja vähemmän sokeria - mutta helpommin sanottu kuin tehty. 



Tän ahdistavan keskustelun jälkeen me tehtiin vielä kehonkoostumusmittaus ja volá - ahdistus oli valloillaan. Mä pystyin siihen, mutta en halunnut nähdä lukemia, ainakaan vielä. Sen jälkeen mentiin tekeen onneksi hyvä treeni ja sai vähän purettua ahdistusta, mutta tässä mä nyt yritän vielä pukea sanoiksi sitä kaikkea. Vaikeinta tulee olemaan herkkujen vähentäminen, tällainen sokerihiiri kun olen. Nyt mun kaapeissa kummittelee eilen ostamia herkkuja, mutta ehkä pysyn lujana ja teen kunnollista ruokaa! Unelmien eteen on tehtävä töitä ja onneksi mulla löytyy siihen nyt apua. 

- Emilia