Yksin kaiken keskellä

Mä oon pian asunut yhdeksän kuukautta täällä pääkaupunkiseudulla. Muutin siis ihan yksin tänne töiden perässä ja ajattelin sen olevan hyvä juttu - uusi alku kaikelle. Mutta nimenomaan kaikelle. Luulin sen olevan positiivinen asia mutta nyt ajan myötä se on kyllä kääntynyt ehkä enemmän negatiivisuuden puolelle. 

Syksyllä mä mietin kaikkia uusia harrastuksia, jos vihdoin aloittaisi jalkapallon uudelleen tai jatkaisin cheerleadingia, mutta kun oon sen verran ujo en uskaltanut lähteä mihinkään porukkaan yksin. Lopulta päädyin vaan tuttuun ja turvalliseen saliharrastukseen - ja onneksi päädyin. Mun pää hajoais lopullisesti jos töiden jälkeen tulisin vaan yksin kotiin viettämään iltaa. Ja ei siinä, yksin vietetyt koti-illat on välillä kivoja mutta sitten kun niitä alkaa tulemaan yksi toisensa perään kuukausien ajan alkaa pää hajoilemaan.

Syksyllä mä aloin myös etsiä  hierojaa ja löysin heti ensimmäisellä kerralla todella mukavan ja ammattitaitoisen tyypin. Nyt kevään myötä ja somen ansiosta pystyn myös mun hierojan kanssa juttelemaan mieltä askarruttavista asioista ja jakamaan kokemuksia (kuten viimeisimpänä nyt tää viisauden hampaan poisto). Valitettavasti aina kun meen hierojalle täytyy matkata Helsinkiin, niin nyt ei oo sit tullut käytyä niin usein. 

Tammikuussa mä päätin panostaa treenaamiseen hieman enemmän ja hommasin itselleni personal trainerin - ja voisin sanoa että sitä päivää mä en kadu hetkeäkään. Rahallisesti joo ei ehkä paras juttu yksin asuvalle pk-seudulla, mutta mun PT on niin mahtava, että se on yksi syy, mikä tekee mun viikoista paremmat. Treenaaminen ja höyryjen päästäminen jollekin, joka kuuntelee - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Mun perhe asuu Pirkanmaalla, eikä sinne tuu lähdettyä todellakaan joka viikonloppu vaikka kuinka kovasti tekisi mieli. Onneksi on vähän lomia jolloin voi viettää aikaa pidempään perheen kanssa. Ikävää tässäkin tilanteessa on se, että mulla on kaksi perhettä - äidin ja isän luona - eikä mulla ikävä kyllä millään riitä aika aina molempien luona kyläilyyn. Yksin asuessa osaa kyllä arvostaa perhettä eri tavalla, unohtamatta myöskään niitä sukulaisia ja muualla asuvia ystäviä. 

Mä huomaan olevani taas samassa pisteessä, missä viime keväänä. En tiedä mitä haluan tehdä tai missä asua. Ystävät ja perhe houkuttelee mua Tampereen suuntaan mutta täällä pääkaupunkiseudulla on vaan niin paljon enemmän mahdollisuuksia.. Ota tästä nyt sit selvää. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

- Emilia