Koen olevani epäonnistunut

Heipparallaa!

Talvi on täällä, jihuu. Tai siis, oikeastaan en tykkää talvesta yhtään. Ihan kiva, että lunta on maassa jotta on hieman valoisampaa, mutta pakkasta voisi olla korkeintaan -5 astetta. Mutta okei, asiaan.

Kuten otsikko kertookin, koen olevani epäonnistunut. Sairaslomaa on nyt takana neljä viikkoa, minkä jälkeen oli tarkoitus palata töihin. Uuden työterveysneuvottelun tuloksena päädyttiin kuitenkin siihen, että sairaslomani jatkuu vielä marraskuun loppuun. En ole itse päätökseen täysin tyytyväinen. Olin valmistautunut siihen, että palaan töihin ensi maanantaina ja asiat palaavat takaisin ns. normaaliksi (normi arki, säännölliset aikataulut u know). Tiedän ja ymmärrän täysin päätöksen syyt mutta en silti halua hyväksyä niitä. Ja nyt koska tiedän, että kaikki kuumeisesti haluavat tietää päätöksen syyt niin here you are.

Omat tuntemukset itsestäni ja voinnistani ovat hieman ristiriitaiset. Välillä koen olevani täysin kunnossa eikä ole mitään ongelmaa minkään asian suhteen. Toisinaan taas on päiviä, kun kaikki asiat kaatuvat niskaan ja sängystä ylöspääseminen tuntuu vaikealta. Välillä aamuisin tunnen olevani virkeä ja yleensä herään viimeistään kahdeksalta. Saatan nousta, syödä aamupalan ja mennä vielä takaisin sänkyyn. Se on virhe, koska sitten on vaikeampi saada itseään liikkeelle. Noh, kuitenkin. Nukkumiseni on edelleen samalla tolalla kuin aiemmin. Nukahdan, herään, nukahdan, herään. Hyvin katkonaista enkä koe sen kauheasti muuttuneen tässä sairasloman aikana. Toki olen saanut nukkua enemmän, kun aamuisin ei tarvitse nousta ja päiväuniakin on mahdollisuus nukkua. Lääkkeiden avulla kuitenkin nukun, ilman niitä ei tulisi mitään.

Ja koska olen pitänyt teitä jännityksessä jo hetken aikaa, tässä tulevat syyt sairasloman jatkumiselle. Lääkäri ja työnantajani kokee minun saaneen ladattua akkuja 60%. Jos sairaslomaa jatketaan, olisi mahdollista saada akut täyteen, tai jopa sen yli. Näin ollen, jos ja kun töissä tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita, en romahtaisi heti takaisin alkupisteeseen vaan akkujen ollessa ladattu yli sadan, olisi siitä varaa ''romahtaa'' ja pysyä vielä järjissään. Tässä siis vain ajatellaan minun parasta, vaikka se hieman vaikealta tuntuukin.

Kaipaan töihin. Kaipaan elämääni rytmiä. Ikävöin työkavereita ja työilmapiiriä töissä. Onneksi olen kuitenkin saanut sairaslomani aikana tehdä toisia hommia, missä koen olevani hyvä ja tärkeä. Ja että osaan. Olen suorittaja, sen tiedän. Koen epäonnistuneeni, koska en ''suoriutunut'' sairaslomani aikana ''parantumaan'' täysin. Minulla oli neljä viikkoa aikaa ja se ei riittänyt. Tiedän kyllä, että en ole epäonnistunut, vaan päinvastoin. Sairasloman aikana on tapahtunut paljon hyvää mutta myös niitä huonoja asioita. Olen saanut levättyä, tehtyä asioita mistä tulee hyvä mieli. Nähnyt kavereita, käynyt treenaamassa ja ohjaamassa jumppia. Takapakkeina suurimpana mainittakoon rakkaan koirani poismeno viikko sitten. Se oli yksi elämäni kamalampia päiviä. Vaikka asuimmekin eri osoitteissa koirani kanssa, oli hän silti minulle kaikista rakkain. 

Huomaan tässä kirjoittaessani sormieni vain kulkevan näppäimeltä näppäimelle sen suurempia ajattelematta. Haluan olla avoin, puhua (tai no tässä tapauksessa kirjoittaa) asioista suoraan ja niin kuin ne ovat. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, on puhuminen ollut aina hankalaa. Tässä kirjoittaessa pystyn ajattelemaan mitä kirjoitan ja miten puhun asioista. Osa lähipiiristäni saattaa kokea tulla loukkaantuneeksi kun lukee asioista täältä internetistä, mutta tämä on minulle helpoin tapa kertoa fiiliksistäni. Näin minun ei tarvitse selittää kaikille erikseen asioita ja miten nyt menee. Tätä kautta pääsen ilmaisemaan itseäni enemmän, ja jotenkin paremmin. Mutta haluan pyytään sitä anteeksi. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Ajattelen enemmin päinvastoin. Mieluummin haluat varmaan lukea kuulumisiani kuin olla tietämättä mitä minulle kuuluu. Tiedän myös, että olisi kiva jutella asioista, mutta en siihen pysty. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin hyvin. Pikkuhiljaa siihen suuntaan ollaan menossa, mutta se tie ei ole helppo. 

Nyt ajatukseni on tyhjentyneet. Aion rauhoittua viikonlopun viettoon täällä maalla äitini luona. Käydä metsässä kävelyllä ja vaan olla. Koko viikon olen mennyt paikasta toiseen. Ohjannut jumppia, treenannut, käynyt palavereissa ym. Nyt hetki iisiä. Joten nauttikaa tekin! 

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua tai viikkoa, milloin tätä luetkaan! Palataan.

- Emilia 

Olen tärkeä - vai olenko?

Heippa taas kaikille! Edellisestä kirjoituksesta on mennyt aivan liian kauan aikaa ja tässä välissäkin on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihmeellistä. En siis oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa, kuin puhuminen. Ja siitä syystä päätinkin herättää blogini takaisin henkiin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, se antaa ja ottaa. Ja silloin kun kaikki kurjat asiat kaatuu päälle, tuntuu siltä kuin joku kaataisi niitä niskaan yksi toisensa jälkeen. Ja siltä mun elämä on nyt viime kuukaudet tuntunut. Mä olen edelleen toistaiseksi töissä päiväkodissa alle 2-vuotiaiden ryhmässä, mutta tällä hetkellä sieltä sairaslomalla. Työ on tuntunut viime aikoina erityisen rankalta, ja vaikka kuinka olen ponnistellut ja yrittänyt suoriutua, ei vain jaksa. 

Olen siis jonkinasteisesti työuupunut, tai siltä musta ainakin tuntuu. Ja se on herättänyt mielessä monia kysymyksiä. Olenko huonompi työntekijä kuin muut? Miksi en jaksa? Onko minussa joku vikana? Onko tämä työ minua varten? Mitähän muut ajattelee? Olenko vain laiska, miksi muut jaksavat ja minä en? Mä oon jo pidemmän aikaa taistellut myös unettomuuden kanssa ja uskon, että sillä on osansa tämän työssä jaksamisen kanssa. 

Ensimmäisen kerran heräsin itse tämän aiheen pariin paremmin, kun kuntosalitreenin jälkeen romahdin käytävälle. Työkaverini kuntosalilla kysyi, miten treeni meni. Kerroin, että oli tosi kivaa, pakkasin kotona saunakamatkin mukaan, mutta en edes jaksa mennä suihkuun. Ja sitten hanat aukesivat. Itkin lohduttomasti. Koin epäonnistuneeni. Onneksi tilannetta helpotti ystävän ja PT:n läsnäolo, saimme juteltua asioita halki ja heidän kannustuksestansa varasin ajan lääkärille. Ja siitä tämä kivinen ja kuoppainen tie on alkanut. Toinen romahdus tapahtui töissä ollessani, ja sitä romahdusta voisin kuvailla enemmän paniikkikohtausmaiseksi. Itkin ja tärisin. Pelotti, mitä seuraavaksi tapahtu, mitä kaikki ajattelee, miksi olen tällainen. 

Olen pitänyt näitä asioita jo tarpeeksi kauan vain itselläni ja pyörittellyt ajatuksia mitä jos... Muutamat hyvät ystävät ovat kyllä tilanteesta kartalla, mutta koskaan en ole ystäville avoimesti JUTELLUT, vain kirjoittanut. Monesti sanotaan, että jo asian ulos sanominen helpottaa omaa oloa, ja sen olen huomannut tässä viime kuukausien aikana. Olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan, lääkärin ja psykologin kanssa. Seuraava iso askel itselleni, olisikin etsiä sopiva terapeutti, jonka kanssa alkaisin käsittelemään asioita laajemmin ja perusteellisesti lävitse. Ja tämän, jos minkä asian ääneen sanominen, tai edes kirjoittaminen on vaikeaa. Olen aina ollut luonteeltani ja persoonaltani miellyttäjä. Miellytän muita, jotta en tulisi hylätyksi. Kärsin hylätyksi tulemisen pelosta ja sitä kautta olen alkanut miellyttämään. Se ei kuitenkaan kanna kauhean pitkälle, sillä jossain vaiheessa se kuuluisa seinä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. 

Suurin kysymys itselleni tällä hetkellä onkin juuri se, mitä muut ajattelevat. Yritän koko ajan itse ajatella, että sillä ei ole mitään väliä. Nyt on kyseessä minun terveyteni ja minuun liittyvät asiat. Tiedän, että perhe ja sukulaiset ovat ja pysyvät - aina. Mutta entä kaverit, ystävät, työt? No, tässähän se nähdään, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Nyt olen jo aivan liian kauan ajatellut sitä, mitä muut ajattelee. Tästä hetkestä alkaen, yritän ajatella vain sitä, miltä minusta tuntuu.

Oletko sinä sairastanut työuupumusta tai masennusta? Miten olet päässyt yli asioista? Onko jotain keinoja, mitä voisit suositella?