sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Koen epäonnistuneeni

Tämä on ehkä henkilökohtaisin blogitekstini ja hiukan pelonsekaisin tuntein aion julkaista sen. Yleensä sosiaaliseen mediaan julkaistaan vain kaikki kivat ja iloiset asiat. Mutta haluan olla rehellinen. En tahdo esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Vaan kerron suoraan ajatukseni.


Mitä nyt? Mitä tulevaisuudessa? Asunko Espoossa vai jossain muualla? Olenko töissä vai missä olen? Asunko yksin vai yhdessä jonkun kanssa? Olenko onnellinen täällä? Vai muualla? Kysymyksiä, jotka ovat viime viikkojen aikana pyörineet paljon mielessäni. Kevät. Tuo aika jolloin ihmiset masentuvat eniten. Tapahtuuko niin minulle? 

Kuluneiden viikkojen aikana mielialani on ollut vaihteleva. Välillä olen iloinen ja kaikki tuntuu olevan paremmin kuin hyvin. Toisinaan voisin hautautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Koen epäonnistuneeni. En tiedä missä haluan olla ja mitä tehdä (ja tiedän, olen vielä nuori ja ehdin tehdä elämässäni vielä montaa eri asiaa). Mutta haluaisin tietää ja asettua. Suunnitella tulevaisuutta. Mutta tuntuu että nyt on elettävä päivä kerrallaan. Itsetuntonikin on pohjalla. Se kulkee nähtävästi suvussa. Sekä somessa. Milloin näytän liian rumalta, toisinaan olen aivan liian lihava. Mutta on myös niitä päiviä kun peilistä katsoo takaisin kaunis ja iloinen Emilia. 



En halua olla pettymys. Tiedän, että perheenjäseneni, sukulaiset ja ystävät rakastavat minua juuri tällaisena kuin olen. Mutta minä en - aina. On syynsä, miksi haluan pyrkiä olemaan lähes täydellinen. Tiedän, että kukaan ei siihen pysty. En haluaisi tuottaa pettymystä kenellekkään lähipiirissäni olevalle. Olen suorittanut kouluni hyvin ja saanut monen monta työpaikkaa. Päällisin puolin vaikuttaa siis siltä että mun elämähän rullaa hyvin. Niinhän sitä luulis. Välillä täytyy vaan hymyillä ja porskuttaa eteenpäin, mutta aina ei jaksa. 

Stressi ja jonkin asteinen unettomuus tuo minut tähän pisteeseen. Myös se, mistä viime tekstissäni puhuin, yksinäisyys saattaa johtaa tähän. Haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin. Minulla on iso kasa sukulaisia ja ihania ystäviä, ja tiedän että heille riitän. Kumpa en olisi itselleni liian ankara. Osaisinpa höllätä naruja ja antaa välillä vaan elämän viedä. 

- Emilia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti