Yksin kaiken keskellä

Mä oon pian asunut yhdeksän kuukautta täällä pääkaupunkiseudulla. Muutin siis ihan yksin tänne töiden perässä ja ajattelin sen olevan hyvä juttu - uusi alku kaikelle. Mutta nimenomaan kaikelle. Luulin sen olevan positiivinen asia mutta nyt ajan myötä se on kyllä kääntynyt ehkä enemmän negatiivisuuden puolelle. 

Syksyllä mä mietin kaikkia uusia harrastuksia, jos vihdoin aloittaisi jalkapallon uudelleen tai jatkaisin cheerleadingia, mutta kun oon sen verran ujo en uskaltanut lähteä mihinkään porukkaan yksin. Lopulta päädyin vaan tuttuun ja turvalliseen saliharrastukseen - ja onneksi päädyin. Mun pää hajoais lopullisesti jos töiden jälkeen tulisin vaan yksin kotiin viettämään iltaa. Ja ei siinä, yksin vietetyt koti-illat on välillä kivoja mutta sitten kun niitä alkaa tulemaan yksi toisensa perään kuukausien ajan alkaa pää hajoilemaan.

Syksyllä mä aloin myös etsiä  hierojaa ja löysin heti ensimmäisellä kerralla todella mukavan ja ammattitaitoisen tyypin. Nyt kevään myötä ja somen ansiosta pystyn myös mun hierojan kanssa juttelemaan mieltä askarruttavista asioista ja jakamaan kokemuksia (kuten viimeisimpänä nyt tää viisauden hampaan poisto). Valitettavasti aina kun meen hierojalle täytyy matkata Helsinkiin, niin nyt ei oo sit tullut käytyä niin usein. 

Tammikuussa mä päätin panostaa treenaamiseen hieman enemmän ja hommasin itselleni personal trainerin - ja voisin sanoa että sitä päivää mä en kadu hetkeäkään. Rahallisesti joo ei ehkä paras juttu yksin asuvalle pk-seudulla, mutta mun PT on niin mahtava, että se on yksi syy, mikä tekee mun viikoista paremmat. Treenaaminen ja höyryjen päästäminen jollekin, joka kuuntelee - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Mun perhe asuu Pirkanmaalla, eikä sinne tuu lähdettyä todellakaan joka viikonloppu vaikka kuinka kovasti tekisi mieli. Onneksi on vähän lomia jolloin voi viettää aikaa pidempään perheen kanssa. Ikävää tässäkin tilanteessa on se, että mulla on kaksi perhettä - äidin ja isän luona - eikä mulla ikävä kyllä millään riitä aika aina molempien luona kyläilyyn. Yksin asuessa osaa kyllä arvostaa perhettä eri tavalla, unohtamatta myöskään niitä sukulaisia ja muualla asuvia ystäviä. 

Mä huomaan olevani taas samassa pisteessä, missä viime keväänä. En tiedä mitä haluan tehdä tai missä asua. Ystävät ja perhe houkuttelee mua Tampereen suuntaan mutta täällä pääkaupunkiseudulla on vaan niin paljon enemmän mahdollisuuksia.. Ota tästä nyt sit selvää. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

- Emilia

Kun totuus lyö vasten kasvoja

Tänään se sitten viimein koitti. Ruokapäiväkirjan läpikäynti PT:n kanssa. Ja kyllä, olen hommannut itselleni PT:n, koska tarvin todellakin jotain lisäboostia tähän mun treenaamiseen mutta myös siihen, ettei treenaaminen mee liian yli. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sain siis tehtäväkseni pitää ruokapäiväkirjaa noin viikon verran. Tsemppasin oikein kunnolla, söin aamupalan joka päivä (mitä en esimerkiks tehnyt vielä vuosi sitten), söin kaks lämmintä ateriaa päivässä (mitä en tehnyt vielä syksyllä) ja kävin kävelyillä ja treenaamassa. Silti jotain oli pielessä ja mä osasin kyllä odottaakin sitä. 

Mun ruokavalio on jo valmiiksi melko suppea ja yksinkertainen niin yritäpä siinä sitten saada ruoka-annoksista mahdollisimman monipuolisia ja ravitsevia. Jos ruokavalio on jo valmiiksi maidoton, gluteeniton ja paljon yksittäisiä ruoka-aineallergioita, kuten tomaatti, paprika, kanamuna, kala, pähkinät yms. niin millä ihmeellä tällainen kokematon ruuanlaittaja saa tehtyä siitä monipuolista ja ravitsevaa, kysympä vain?! Okei, mun PT kyllä antoi vinkkejä ja niihin pitäis nyt yrittää panostaa, esim. enemmän vihanneksia ja vähemmän sokeria - mutta helpommin sanottu kuin tehty. 

Tän ahdistavan keskustelun jälkeen me tehtiin vielä kehonkoostumusmittaus ja volá - ahdistus oli valloillaan. Mä pystyin siihen, mutta en halunnut nähdä lukemia, ainakaan vielä. Sen jälkeen mentiin tekeen onneksi hyvä treeni ja sai vähän purettua ahdistusta, mutta tässä mä nyt yritän vielä pukea sanoiksi sitä kaikkea. Vaikeinta tulee olemaan herkkujen vähentäminen, tällainen sokerihiiri kun olen. Nyt mun kaapeissa kummittelee eilen ostamia herkkuja, mutta ehkä pysyn lujana ja teen kunnollista ruokaa! Unelmien eteen on tehtävä töitä ja onneksi mulla löytyy siihen nyt apua. 

- Emilia

2017

Vuosi 2017 vetelee viimeisiään ja se on ollut todella tapahtumarikas ja paljon parempi kuin edellinen vuosi. Tänä vuonna on tapahtunut paljon hyviä ja iloisia asioita. Jouluaattoon on enää kolme yötä ja tänä vuonna on edessä enää yksi työpäivä. Lahjat on paketoitu ja pakattu, sillä huomenna matkaan joululomalle kotikonnuille Hämeenkyröön ja Lempäälään. Tämä loma on odotettu ja tulee niin tarpeeseen, varmasti jokaiselle. Ladataan akkuja, rentoudutaan ja nautitaan läheisten seurasta. Mutta sitä ennen, ennenkuin laitan läppärin kannen kiinni tältä vuodelta, haluan muistella kuluneen vuoden kohokohtia ja mitä kaikkea se on tuonut tullessaan.

UUSI TYÖPAIKKA RAISIOSSA

Mä kävin työhaastattelussa, koska halusin jotain pientä tienestiä opiskeluiden ohelle. Sain kuin sainkin paikan ja sitä kautta mahtavia kavereita ja ystäviä, joiden kanssa oli kiva tehdä töitä ja viettää välillä vapaa-aikaa. Vaikka välillä toki töiden ja viimeisen opiskelukevään yhdistäminen tuntui raskaalta, en kadu hetkeäkään sitä päätöstä ottaa paikkaa vastaan. Keväällä kävin vielä toisessakin työhaastattelussa, paikassa jossa olisin aloittanut valmistumiseni jälkeen syksyllä, ja sain myös paikan sieltäkin. 

ENSIMMÄINEN MUUTTO

Muutin ensimmäistä kertaa toukokuussa asumaan yksin. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa, mutta kun muuttoapuni lähti ja ulko-ovi pamahti kiinni, iski totuus vasten kasvoja ja jäin aivan yksin. En tiennyt, että reagoin niin voimakkaasti siihen, enkä olisi uskonut että ensimmäiset viikot tulevat olemaan niin rankkoja. Jokainen meistä tietenkin kokee asiat eri tavalla, mutta näistä asioista olisin halunnut keskustella enemmän. 

VALMISTUMINEN

Kolmen vuoden uurastus vihdoin palkittiin 2.6.2017 kun sain lastenohjaajan paperit käsiini. Niihin kolmeen vuoteen mahtui iloa ja surua, naurua ja kyyneliä, uusia kavereita, ystäviä. Turvallisia aikuisia, itsenäistymistä ja mitä vielä. Todistukseni oli todella hyvä, vaikka pelkkiä kiitettäviä se ei sisältänytkään. Olen tyytyväinen, että löysin alan jota opiskella ja joka tuntui omalta. Välillä koulutyöt olivat raskaita, mutta kolmeen vuoteen mahtui niin unohtumattomia asioita ja ihmisiä, että en vaihtaisi hetkeäkään pois. Ainut haikea asia oli se, ett enää en näkisi ystäviäni niin useasti kuin ennen. 

VAKITYÖ

Jo ennen valmistumista kävin työhaastattelussa, jonne olin lähettänyt hakemuksen jo hyvissä ajoin alkukeväästä. Haastattelu oli todella positiivinen ja siitä jäi hyvä mieli. Pari tuntia haastattelun jälkeen sainkin soiton, että minut palkattaisiin ja haluanko ottaa paikan vastaan - vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa! Olen viihtynyt työpaikassa niin hyvin, että en voisi kuvitella itseäni töihin mihinkään muualle. Työmatka on lyhyt, viihdyn töissä ja työkaverit ovat huippuja! 

TOINEN MUUTTO

Ensimmäisessä vuokra-asunnossani ehdin asua vain kolme kuukautta, kunnes minua kutsui uudet haasteet. Edessä oli siis jälleen kerran asunnon etsintää ja muutto. Tällä kertaa tiesin, mitä odottaa. Ja kotiutuminen Espooseen sujui ehkä hieman paremmin, mitä Raisioon. Täällä minulla on ihana pikku kaksio, jonka koen niin omakseni, etten haluaisi muuttaa täältä vielä pitkään aikaan! 

Kuluneeseen vuoteen mahtui tietenkin myös paljon muuta, kuten festareita kesällä, illanviettoja kavereiden kanssa, leirejä, synttäreitä, kuntoilua, työssäoppeja, keikkoja, hauskanpitoa ja kaikkea muuta. Tämä vuosi oli siis kaikin puolin melko positiivinen asioiden suhteen. En väitä, että itse olisin ollut positiivinen, mutta verrattuna viime vuoteen tämä vuosi on ollut todella huikea! 

Myrskyn jälkeen, on poutasää - pitää hyvin paikkaansa! Toivottavasti ensi vuodesta tulee vähintäänkin yhtä hyvä. Uuden vuoden lupauksia olen jo hieman miettinyt, mutta palataan niihin vaikka vähän myöhemmin! 

Oikein ihanaa joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille! 

Mistä tunnistat ystävän?

Onko ystävä se, jota näet viikoittain? Soittelette, vaihdatte kuulumisia tämän tuosta ja et voisi olla erossa hänestä. Vai onko ystävä sellainen, johon ei tarvitse joka viikko pitää yhteyttä, mutta tärkeimmät asiat kerrotaan kuitenkin heti? Vai millainen on ystävä ja mikä on ystävän ja kaverin ero? 

Mä oon tässä viime päivien ja viikkojen aikana joutunut pohtimaan tuota kysymystä. Mulle ystävät on todella tärkeitä ja mä yritän olla se, joka kyselee kuulumisia ja pitää ystävyyssuhdetta yllä. Mulle ei oo väliä, jos ei viestitellä joka viikko tai edes joka kuukausi, mutta sen pitää olla molemminpuolista. Ystävyys ei kanna kovin pitkälle, jos vain toinen pitää yhteyttä, molempien tarvitsee ''hoitaa'' suhdetta saman verran. 

Mulle on nyt viimeistään tämän viimeisen muuton aikana varmistunut se, ketä voin kutsua ystäväksi ja ketä kaveriksi. Yksin muutto vieraalle paikkakunnalle voi olla aikamoinen shokki (josta voin kirjoittaa mielelläni myöhemmin lisää) - varsinkin, jos siellä ei ole entuudestaan ketään tuttua. Mun tilanteessani positiivista on se, että mulla asuu täällä täti ja serkut ja tällä hetkellä vain yksi ystävä. Mutta vasta tämän muuton myötä, mulle alkaa hahmottumaan se, kehen mä haluan pitää yhteyttä jatkossa. Toki on onneksi olemassa iki-ihana some mm. facebook, insta ja snapchat jonka kautta yhteydenpito voi olla helppoa. Mutta joka tilanteessa asia ei kuitenkaan ole aina niin mustavalkoista. Aina sanotaan että ''pidetään sitten yhteyttä'' ja näin tapahtuu ehkä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta sen jälkeen yhteydenpito katkeaa syystä tai toisesta. Luokittelen itseni jonkinlaiseksi draamakuningattareksi ja sen takia saatan olla hieman allapäin, jos joku ystävistäni ei ole pitänyt yhteyttä hetkeen. Oletan vian aina olevan minussa ja alan etsiä virheitä itsestäni, vaikka niin ei todellakaan pitäisi tehdä. 

Muuton myötä tuntuu siltä, että olen tipahtanut monesta kaveriporukasta pois. Onhan sekin fakta, että toista pitää nähdä myös ihan in real life. Toisten kanssa tapaamiset saattavat olla kivuttomia ja juttua on helppo jatkaa siitä, mihin on viimeksi jäänyt, mutta toisten kanssa tilanne saattaa olla hyvin kiusallinen. Ei välttämättä ole enää mitään yhteistä puheenaihetta tai muuten vain tuntuu oudolta nähdä pitkästä aikaa. 

Mä ainakin ikävöin kovasti sekä mun turkukavereita, että hämeenkyrökavereita, mutta jos se menee vain siihen, että mä olen ainoa joka koittaa pitää juttua yllä, niin pakko myöntää että myöskään mä en jaksa. Siinä erotellaan ystävät kavereista - minun mielestäni. Toisesta pelkän ''miten menee'' viestin lähettäminen voi tuntua mitäänsanomattomalta ja turhalta, mutta se viesti voi pelastaa jonkun ihmisen päivän! 

- Emilia

Valmistujaiset

Kesä on jo pian yli puolenvälin ja voisinko sanoa, että mä en oo vielä oikein ehtinyt tekemään mitään tavallisesta poikkeavaa - paitsi eilen! Juhlittiin vihdoin mun valmistujaisia täällä Hämeenkyrössä, ja oli kyllä ihan kiva ilmakin, eikä vettä satanut taivaalta. Mulla ei ollut kauhean isoja juhlia, mitä nyt pelkistä tädeistä, enosta ja serkuista tulee joku 30 vierasta ja sitten halusin kutsua vielä niitä tärkeimpiä ihmisiä. Yli puolet melkein perui, mutta se ei haittaa, me ehditään juhlia sitten joskus myöhemminkin. 

Me pidettiin juhlat yhdellä vanhalla kyläkoululla, sillä tässä on ollut kaikenlaista touhua ja tohinaa, niin täällä äidin luona niitä ei nyt sitten pidetty. Mutta en voi kun sanoa HUH. Kyllä juhlien järjestämiseen tarvitsee aina jotenkin superpaljon voimia ja hermoja. Mä oon varsinkin sellainen nyt eikä hetken päästä -ihminen, joten tää oli mulle haastavaa. Halusin kaiken olevan valmista, mutta loppujen lopuksi kaikki tuli ajoissa valmiiksi vaikka aluksi näytti siltä, ettei näistä juhlista tule yhtään mitään. 

Tarjottavia oli aika laidasta laitaan. Mä leivoin kerrankin itse edes jotain - mä en niin kauheasti tykkää leipoa mutta syömisessä mä autan mielelläni. Tarjoiluja miettiessä haastavaa oli se, että yksi vieraistani oli vegaani, mutta lopulta päätimme tehdä hänelle ihan omat tarjoilut. 

Lauantaina mä dippailin mansikoita suklaaseen ja meinasin jopa unohtaa tarjoillakin niitä juhlissa! Mä olin ihan lahopää, ja aina kun tuli uusi vieras paikalle, en meinannut edes muistaa että olin kutsunut just ne kaikki ketä eilen pääsikin paikalle. MUTTA ONNELLINEN JA KIITOLLINEN OLIN JOKAISESTA VIERAASTA <3

Ennen juhlia käytiin ottamassa parit kuvat musta valmiiksi, jotta ei sitten juhlien jälkeen tarvitse, kun hiukset ja meikki ei ole enää niin hyvin. Kuvien joukosta löysin itse muutaman hyvän kuvan, vaikka niitä taisikin olla lähemmäs sata. Mutta itse on aina niin kriittinen omille kuvilleen. Ehkä mä parin päivän päästä löydän vielä lisää kivoja kuvia, joita voin julkaista. Nyt ei sitten tarvitse onneksi vähään aikaan järjestää mitään juhlia. Saa vain itse osallistua muiden järjestämiin juhliin (vaikka kyllä mä tuparit meinaan syksyllä järjestää, mutta se on asia erikseen!). 

- Emilia

Muumimaailma

Mulla oli eilen tiedossa vapaapäivä ja olin suunnitellut siivoavani ja tekeväni ruokaa, ehkä myös käydä lenkillä. Nukkua pitkään ja vaan chillata muuten. Aamulla kuitenkin kun heräsin, mun pikkuserkkujen äiti oli laittanut mulle viestiä ja kysyi oonko töissä. Seuraavassa viestissä mua kysyttiinkin jo mukaan muumimaailmaan ja kerrottiin, että auto on 15min kuluttua pihassa. Siinä sitten pistin vipinää kinttuihin, puin päälleni ja laitoin naamani kuntoon. Ja ehdin! Pääsin mun ihanien pikkuserkkujen kanssa viettämään päivän muumimaailmassa. Me ei todellakaan nähdä usein, sillä välimatkaa on yli 800km, joten aamulla ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, lähdenkö mukaan.

Päivä kului ihan hujauksessa ja olisin toivonut sen kestävän vielä kauemmin. Muumimaailmassa on todellakin paljon nähtävää. Ja taidettiin jopa nähdä kaikki hahmotkin. Siellä oli paljon järjestettyä toimintaa, sekä myös itse kierrettävää. Ihan varmasti jokaiselle jotakin! Ja hyvin saa koko päivän siellä kulumaan. Me oltiin reissussa 5 tuntia ja siinä ajassa ehti kyllä kiertää joka nurkan ja touhuta kaikennäköistä. 

Mä olisin muutenkin halunnut tänä kesänä käydä muumimaailmassa, sillä mä on siellä käynyt viimeksi ihan pienenä, enkä siitä muista mitään. Onneksi mulla on suvussa ihania pieniä ja vähän isompiakin, joiden seurassa saan kokea tällaisia muistoja. 

Seuraava reissu taitaakin olla Ti-Ti Nallen taloon Ikaalisiin, heihoi vaan tutut, siellä nähdään! 

- Emilia

LASTENOHJAAJA

Viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt aikaa ja näiden kuukausien aikana on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Kun viime postauksessa kerroin, ettei minulla ole hajuakaan tulevaisuudesta, missä olen ja mitä teen, voin nyt iloksenne ilmoittaa että mä aloitan työt! 

Minulla oli valmistujaiset koululla perjantaina, jossa sain vihdoin käteeni tutkintotodistuksen ja voin nyt sanoa olevani valmis lastenohjaaja. Perjantaina tunnelmat olivat hieman ristiriitaiset, sillä osan kanssa en tiedä, milloin nähdään seuraavan kerran mutta osan kanssa meillä on jo varmat suunnitelmat siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Koululla itse juhlatilaisuus oli jännittävä. Meidän linja oli tehnyt kevätjuhliin videon ja sanoittanut uudelleen Anssi Kelan 1972 biisin. Se oli jännittävää kun vihdoin muut oppilaat saivat nähdä koko työmme, kun he olivat matkan varrella nähneet vain pieniä palasia, mite me some-kanaviin julkaisimme. 

Omia juhlia en vielä ehtinyt juhlimaan, sillä koko tämä kulunut viikonloppu oli jo täynnä menoa ja meininkiä. Päätin juhlia vasta heinäkuun puolella, juhlavalmisteluja ehtii tekemään paremmin ja ehkä ehdin saamaan vielä vähän väriä iholle. 

Niin uskomattomalta kuin tämä tuntuukin, että kolme vuotta on hurahtanut kuin siivillä. Ei enää opiskelua opistolla, ei nähdä enää kavereita päivittäin, ei näyttösuunnitelmia jne. En ehkä tule tajuamaan tätä vielä kesällä, vasta kun työt alkaa ja muut kaverit palaavat vielä koulun penkille. Mutta niinhän se on että jonkun loppu, on toisen alku. 

- Emilia