Kesäkuulumiset

Kesäloma vetelee nyt viimeisiään. Mihin ihmeeseen muka hurahti kolme viikkoa?! Tuntuu, etten oikein ehtinyt tehdä juuri mitään, mutta samalla tuntuu myös siltä, etten ollut omassa kodissa juuri ollenkaan. Olen nähnyt ison kasan sukulaisia, käynyt sekä äidin että isän luona, nähnyt kavereita, viettänyt ”leffa”iltoja ym. Kuulostaa siis siltä että jotain on tullut tehtyä.

Loma starttasi parhaankaverini häillä, enkä voisi olla onnellisempi heidän puolestaan. Päivä oli ainakin vieraan silmin täysin onnistunut. Aurinko paistoi ja kaikilla tuntui olevan juhlissa mukavaa. Oma lauluesityksenikin osui nappiin ja huomasin, että juhlavierailla muutamalla taisi mennä roska silmään. Ensimmäinen kokonainen lomaviikkoni oli ehkä lomaviikoistani kaikkein rauhallisin. Tein vain yhden pidemmän reissun serkkuni luo Kausalaan, mutta muuten viikko tuli vietettyä kotona, lähinnä treenien merkeissä.

Seuraavalla lomaviikolla oli kauan odotetut Tammerfestit, ja kyllä ne oli jälleen kerran odotuksen arvoiset. Ääneni jäi puoliksi festareille, mutta onneksi ei kokonaan. Kävin myös ihanassa hieronnassa, jossa varmaan ensimmäistä kertaa ikinä multa hierottiin takareidet. Ja voiluoja sitä kivun määrää. Festareilla kävely oli tuskaista, mutta hieronta teki tehtävänsä, eikä takareiteni ole olleet enää niin jumissa.

Viimeinen lomaviikko meni kuin hujauksessa. Vastahan oli maanantai ja olin vielä äitini luona. Mutta nyt on jo sunnuntai. Mihin se kaikki aika meni?? Eilen vietettiin Hymyilevän aamun kesätreenien päättäreitä, ja voi huh mikä tunneryöppy tuli kun pääsin tapahtumasta kotiin. Olo oli samaan aikaan kiitollinen, onnellinen mutta myös tosi haikea ja sanaton. Mulla on ollut aivan supermahti kesä Emilin ja Kiiran treeneissä. Oon saanut tutustua uusiin ihmisiin ja saanut mimmeiltä mielettömästi energiaa ja hyvää mieltä omaan elämään. En tiedä mitä mä teen  nyt kun ne ovat ohitse?!

Kesä meni hurjan nopeasti ja nyt odotellaankin sitten seuraavaa lomapätkää, joka on ties koska!

Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille (kyllähän nää helteet silti vielä jatkuu) ja tsemppiä tulevaan syksyyn!

- Emilia

Mitä kuuluu just nyt?

Kesää mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja pian kesäkuu onkin jo taputeltuna takanapäin. Mitä on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen? Olenko saanut ajatuksiani selkeämmiksi? Vastaus lienee itsellenikin vielä hieman epäselkeä - kyllä ja en. 

Viime viikot oon painanut aika lujaa vaan menemään. Treenit on kulkenut, mieliala on pysynyt suhteellisen hyvänä ja ruokakin on maistunut. Kehitystä siis tapahtuu koko ajan, vaikkei siltä aina itsestä tunnukaan. Mun PT on antanut viime kerroilla paljon palautetta ja nimenomaan positiivista sellasta. Se auttaa jaksamaan kun tietää, että on onnistunut jossain. Välillä sitä täytyy kyllä oikein miettiä monta kertaa, ennenkuin sen itse tajuaa. Miksi itse on vaan niin sokea kehitykselle? Miksi aina näkee vain negatiiviset asiat? Mä haluan yrittää oppia pois siitä ajatusmallista ja pyrkiä ajattelemaan ja näkemään enemmän hyvää. Koska miksi turhaan keskittyä negatiiviseen kun positiivisesta ajattelusta saa kaikki enemmän irti. 

Kuvan ottanut Juha Paavilainen (@juhapaavilainen)

Hyppäsin tässä kesän alussa mukaan myös yhteen treeniporukkaan, joka treenaa kaksi kertaa vikossa (ja joka on muuten myös ihan älyttömän huikee porukka!). Joka kerta treeneihin ei tietenkään oo pakko mennä ja joka kerralla on treenit aina vähän erilaisia, milloin juostaan portaita ja milloin loikitaan kun pienet jänikset. Voin sanoa, että viime loikkatreenien jälkeen tuntui kyllä että oli treenannut! 

Oli helppoa hypätä remmiin mukaan kun toinen koutsaajista oli itselleni jo ennestään tuttu, mun ihan paras hieroja! Treeneissä on saanut laittaa itsensä likoon ihan kunnolla ja on pystynyt aina (tai ainakin melkein aina) antaan ihan kaikkensa hyvällä kannustuksella sekä koutsaajilta että myös muilta treenaajilta! Jos yhtään kiinnostuit, niin kurkkaa vaikka facebookista Hymyilevä aamu! 

Vielä kaksi viikkoa tiukkaa duunia, ensin viikko omassa yksikössä ja sitten toinen viikko päivystävässä. Ja sitten koittaa kauan odotettu ENSIMMÄINEN PALKALLINEN KESÄLOMA! Loman aloitus ei voisi osua sopivampaan ajankohtaan, sillä mun paraskaveri menee naimisiin heti mun loman alussa. Lomalla aion myös käydä jo perinteeksi muodostuneilla Tammerfesteillä, mutta muuten mulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion varmasti treenata, ottaa aurinkoa, syödä mansikoita ja vain ladata akkuja tulevaa toimintakautta varten. Edessä on taas muutoksia ja uuden opettelua.

- Emilia

Koen epäonnistuneeni

Tämä on ehkä henkilökohtaisin blogitekstini ja hiukan pelonsekaisin tuntein aion julkaista sen. Yleensä sosiaaliseen mediaan julkaistaan vain kaikki kivat ja iloiset asiat. Mutta haluan olla rehellinen. En tahdo esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Vaan kerron suoraan ajatukseni.

Mitä nyt? Mitä tulevaisuudessa? Asunko Espoossa vai jossain muualla? Olenko töissä vai missä olen? Asunko yksin vai yhdessä jonkun kanssa? Olenko onnellinen täällä? Vai muualla? Kysymyksiä, jotka ovat viime viikkojen aikana pyörineet paljon mielessäni. Kevät. Tuo aika jolloin ihmiset masentuvat eniten. Tapahtuuko niin minulle? 

Kuluneiden viikkojen aikana mielialani on ollut vaihteleva. Välillä olen iloinen ja kaikki tuntuu olevan paremmin kuin hyvin. Toisinaan voisin hautautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Koen epäonnistuneeni. En tiedä missä haluan olla ja mitä tehdä (ja tiedän, olen vielä nuori ja ehdin tehdä elämässäni vielä montaa eri asiaa). Mutta haluaisin tietää ja asettua. Suunnitella tulevaisuutta. Mutta tuntuu että nyt on elettävä päivä kerrallaan. Itsetuntonikin on pohjalla. Se kulkee nähtävästi suvussa. Sekä somessa. Milloin näytän liian rumalta, toisinaan olen aivan liian lihava. Mutta on myös niitä päiviä kun peilistä katsoo takaisin kaunis ja iloinen Emilia. 

En halua olla pettymys. Tiedän, että perheenjäseneni, sukulaiset ja ystävät rakastavat minua juuri tällaisena kuin olen. Mutta minä en - aina. On syynsä, miksi haluan pyrkiä olemaan lähes täydellinen. Tiedän, että kukaan ei siihen pysty. En haluaisi tuottaa pettymystä kenellekkään lähipiirissäni olevalle. Olen suorittanut kouluni hyvin ja saanut monen monta työpaikkaa. Päällisin puolin vaikuttaa siis siltä että mun elämähän rullaa hyvin. Niinhän sitä luulis. Välillä täytyy vaan hymyillä ja porskuttaa eteenpäin, mutta aina ei jaksa. 

Stressi ja jonkin asteinen unettomuus tuo minut tähän pisteeseen. Myös se, mistä viime tekstissäni puhuin, yksinäisyys saattaa johtaa tähän. Haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin. Minulla on iso kasa sukulaisia ja ihania ystäviä, ja tiedän että heille riitän. Kumpa en olisi itselleni liian ankara. Osaisinpa höllätä naruja ja antaa välillä vaan elämän viedä. 

- Emilia

Yksin kaiken keskellä

Mä oon pian asunut yhdeksän kuukautta täällä pääkaupunkiseudulla. Muutin siis ihan yksin tänne töiden perässä ja ajattelin sen olevan hyvä juttu - uusi alku kaikelle. Mutta nimenomaan kaikelle. Luulin sen olevan positiivinen asia mutta nyt ajan myötä se on kyllä kääntynyt ehkä enemmän negatiivisuuden puolelle. 

Syksyllä mä mietin kaikkia uusia harrastuksia, jos vihdoin aloittaisi jalkapallon uudelleen tai jatkaisin cheerleadingia, mutta kun oon sen verran ujo en uskaltanut lähteä mihinkään porukkaan yksin. Lopulta päädyin vaan tuttuun ja turvalliseen saliharrastukseen - ja onneksi päädyin. Mun pää hajoais lopullisesti jos töiden jälkeen tulisin vaan yksin kotiin viettämään iltaa. Ja ei siinä, yksin vietetyt koti-illat on välillä kivoja mutta sitten kun niitä alkaa tulemaan yksi toisensa perään kuukausien ajan alkaa pää hajoilemaan.

Syksyllä mä aloin myös etsiä  hierojaa ja löysin heti ensimmäisellä kerralla todella mukavan ja ammattitaitoisen tyypin. Nyt kevään myötä ja somen ansiosta pystyn myös mun hierojan kanssa juttelemaan mieltä askarruttavista asioista ja jakamaan kokemuksia (kuten viimeisimpänä nyt tää viisauden hampaan poisto). Valitettavasti aina kun meen hierojalle täytyy matkata Helsinkiin, niin nyt ei oo sit tullut käytyä niin usein. 

Tammikuussa mä päätin panostaa treenaamiseen hieman enemmän ja hommasin itselleni personal trainerin - ja voisin sanoa että sitä päivää mä en kadu hetkeäkään. Rahallisesti joo ei ehkä paras juttu yksin asuvalle pk-seudulla, mutta mun PT on niin mahtava, että se on yksi syy, mikä tekee mun viikoista paremmat. Treenaaminen ja höyryjen päästäminen jollekin, joka kuuntelee - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Mun perhe asuu Pirkanmaalla, eikä sinne tuu lähdettyä todellakaan joka viikonloppu vaikka kuinka kovasti tekisi mieli. Onneksi on vähän lomia jolloin voi viettää aikaa pidempään perheen kanssa. Ikävää tässäkin tilanteessa on se, että mulla on kaksi perhettä - äidin ja isän luona - eikä mulla ikävä kyllä millään riitä aika aina molempien luona kyläilyyn. Yksin asuessa osaa kyllä arvostaa perhettä eri tavalla, unohtamatta myöskään niitä sukulaisia ja muualla asuvia ystäviä. 

Mä huomaan olevani taas samassa pisteessä, missä viime keväänä. En tiedä mitä haluan tehdä tai missä asua. Ystävät ja perhe houkuttelee mua Tampereen suuntaan mutta täällä pääkaupunkiseudulla on vaan niin paljon enemmän mahdollisuuksia.. Ota tästä nyt sit selvää. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

- Emilia

Kun totuus lyö vasten kasvoja

Tänään se sitten viimein koitti. Ruokapäiväkirjan läpikäynti PT:n kanssa. Ja kyllä, olen hommannut itselleni PT:n, koska tarvin todellakin jotain lisäboostia tähän mun treenaamiseen mutta myös siihen, ettei treenaaminen mee liian yli. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sain siis tehtäväkseni pitää ruokapäiväkirjaa noin viikon verran. Tsemppasin oikein kunnolla, söin aamupalan joka päivä (mitä en esimerkiks tehnyt vielä vuosi sitten), söin kaks lämmintä ateriaa päivässä (mitä en tehnyt vielä syksyllä) ja kävin kävelyillä ja treenaamassa. Silti jotain oli pielessä ja mä osasin kyllä odottaakin sitä. 

Mun ruokavalio on jo valmiiksi melko suppea ja yksinkertainen niin yritäpä siinä sitten saada ruoka-annoksista mahdollisimman monipuolisia ja ravitsevia. Jos ruokavalio on jo valmiiksi maidoton, gluteeniton ja paljon yksittäisiä ruoka-aineallergioita, kuten tomaatti, paprika, kanamuna, kala, pähkinät yms. niin millä ihmeellä tällainen kokematon ruuanlaittaja saa tehtyä siitä monipuolista ja ravitsevaa, kysympä vain?! Okei, mun PT kyllä antoi vinkkejä ja niihin pitäis nyt yrittää panostaa, esim. enemmän vihanneksia ja vähemmän sokeria - mutta helpommin sanottu kuin tehty. 

Tän ahdistavan keskustelun jälkeen me tehtiin vielä kehonkoostumusmittaus ja volá - ahdistus oli valloillaan. Mä pystyin siihen, mutta en halunnut nähdä lukemia, ainakaan vielä. Sen jälkeen mentiin tekeen onneksi hyvä treeni ja sai vähän purettua ahdistusta, mutta tässä mä nyt yritän vielä pukea sanoiksi sitä kaikkea. Vaikeinta tulee olemaan herkkujen vähentäminen, tällainen sokerihiiri kun olen. Nyt mun kaapeissa kummittelee eilen ostamia herkkuja, mutta ehkä pysyn lujana ja teen kunnollista ruokaa! Unelmien eteen on tehtävä töitä ja onneksi mulla löytyy siihen nyt apua. 

- Emilia

2017

Vuosi 2017 vetelee viimeisiään ja se on ollut todella tapahtumarikas ja paljon parempi kuin edellinen vuosi. Tänä vuonna on tapahtunut paljon hyviä ja iloisia asioita. Jouluaattoon on enää kolme yötä ja tänä vuonna on edessä enää yksi työpäivä. Lahjat on paketoitu ja pakattu, sillä huomenna matkaan joululomalle kotikonnuille Hämeenkyröön ja Lempäälään. Tämä loma on odotettu ja tulee niin tarpeeseen, varmasti jokaiselle. Ladataan akkuja, rentoudutaan ja nautitaan läheisten seurasta. Mutta sitä ennen, ennenkuin laitan läppärin kannen kiinni tältä vuodelta, haluan muistella kuluneen vuoden kohokohtia ja mitä kaikkea se on tuonut tullessaan.

UUSI TYÖPAIKKA RAISIOSSA

Mä kävin työhaastattelussa, koska halusin jotain pientä tienestiä opiskeluiden ohelle. Sain kuin sainkin paikan ja sitä kautta mahtavia kavereita ja ystäviä, joiden kanssa oli kiva tehdä töitä ja viettää välillä vapaa-aikaa. Vaikka välillä toki töiden ja viimeisen opiskelukevään yhdistäminen tuntui raskaalta, en kadu hetkeäkään sitä päätöstä ottaa paikkaa vastaan. Keväällä kävin vielä toisessakin työhaastattelussa, paikassa jossa olisin aloittanut valmistumiseni jälkeen syksyllä, ja sain myös paikan sieltäkin. 

ENSIMMÄINEN MUUTTO

Muutin ensimmäistä kertaa toukokuussa asumaan yksin. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa, mutta kun muuttoapuni lähti ja ulko-ovi pamahti kiinni, iski totuus vasten kasvoja ja jäin aivan yksin. En tiennyt, että reagoin niin voimakkaasti siihen, enkä olisi uskonut että ensimmäiset viikot tulevat olemaan niin rankkoja. Jokainen meistä tietenkin kokee asiat eri tavalla, mutta näistä asioista olisin halunnut keskustella enemmän. 

VALMISTUMINEN

Kolmen vuoden uurastus vihdoin palkittiin 2.6.2017 kun sain lastenohjaajan paperit käsiini. Niihin kolmeen vuoteen mahtui iloa ja surua, naurua ja kyyneliä, uusia kavereita, ystäviä. Turvallisia aikuisia, itsenäistymistä ja mitä vielä. Todistukseni oli todella hyvä, vaikka pelkkiä kiitettäviä se ei sisältänytkään. Olen tyytyväinen, että löysin alan jota opiskella ja joka tuntui omalta. Välillä koulutyöt olivat raskaita, mutta kolmeen vuoteen mahtui niin unohtumattomia asioita ja ihmisiä, että en vaihtaisi hetkeäkään pois. Ainut haikea asia oli se, ett enää en näkisi ystäviäni niin useasti kuin ennen. 

VAKITYÖ

Jo ennen valmistumista kävin työhaastattelussa, jonne olin lähettänyt hakemuksen jo hyvissä ajoin alkukeväästä. Haastattelu oli todella positiivinen ja siitä jäi hyvä mieli. Pari tuntia haastattelun jälkeen sainkin soiton, että minut palkattaisiin ja haluanko ottaa paikan vastaan - vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa! Olen viihtynyt työpaikassa niin hyvin, että en voisi kuvitella itseäni töihin mihinkään muualle. Työmatka on lyhyt, viihdyn töissä ja työkaverit ovat huippuja! 

TOINEN MUUTTO

Ensimmäisessä vuokra-asunnossani ehdin asua vain kolme kuukautta, kunnes minua kutsui uudet haasteet. Edessä oli siis jälleen kerran asunnon etsintää ja muutto. Tällä kertaa tiesin, mitä odottaa. Ja kotiutuminen Espooseen sujui ehkä hieman paremmin, mitä Raisioon. Täällä minulla on ihana pikku kaksio, jonka koen niin omakseni, etten haluaisi muuttaa täältä vielä pitkään aikaan! 

Kuluneeseen vuoteen mahtui tietenkin myös paljon muuta, kuten festareita kesällä, illanviettoja kavereiden kanssa, leirejä, synttäreitä, kuntoilua, työssäoppeja, keikkoja, hauskanpitoa ja kaikkea muuta. Tämä vuosi oli siis kaikin puolin melko positiivinen asioiden suhteen. En väitä, että itse olisin ollut positiivinen, mutta verrattuna viime vuoteen tämä vuosi on ollut todella huikea! 

Myrskyn jälkeen, on poutasää - pitää hyvin paikkaansa! Toivottavasti ensi vuodesta tulee vähintäänkin yhtä hyvä. Uuden vuoden lupauksia olen jo hieman miettinyt, mutta palataan niihin vaikka vähän myöhemmin! 

Oikein ihanaa joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille! 

Mistä tunnistat ystävän?

Onko ystävä se, jota näet viikoittain? Soittelette, vaihdatte kuulumisia tämän tuosta ja et voisi olla erossa hänestä. Vai onko ystävä sellainen, johon ei tarvitse joka viikko pitää yhteyttä, mutta tärkeimmät asiat kerrotaan kuitenkin heti? Vai millainen on ystävä ja mikä on ystävän ja kaverin ero? 

Mä oon tässä viime päivien ja viikkojen aikana joutunut pohtimaan tuota kysymystä. Mulle ystävät on todella tärkeitä ja mä yritän olla se, joka kyselee kuulumisia ja pitää ystävyyssuhdetta yllä. Mulle ei oo väliä, jos ei viestitellä joka viikko tai edes joka kuukausi, mutta sen pitää olla molemminpuolista. Ystävyys ei kanna kovin pitkälle, jos vain toinen pitää yhteyttä, molempien tarvitsee ''hoitaa'' suhdetta saman verran. 

Mulle on nyt viimeistään tämän viimeisen muuton aikana varmistunut se, ketä voin kutsua ystäväksi ja ketä kaveriksi. Yksin muutto vieraalle paikkakunnalle voi olla aikamoinen shokki (josta voin kirjoittaa mielelläni myöhemmin lisää) - varsinkin, jos siellä ei ole entuudestaan ketään tuttua. Mun tilanteessani positiivista on se, että mulla asuu täällä täti ja serkut ja tällä hetkellä vain yksi ystävä. Mutta vasta tämän muuton myötä, mulle alkaa hahmottumaan se, kehen mä haluan pitää yhteyttä jatkossa. Toki on onneksi olemassa iki-ihana some mm. facebook, insta ja snapchat jonka kautta yhteydenpito voi olla helppoa. Mutta joka tilanteessa asia ei kuitenkaan ole aina niin mustavalkoista. Aina sanotaan että ''pidetään sitten yhteyttä'' ja näin tapahtuu ehkä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta sen jälkeen yhteydenpito katkeaa syystä tai toisesta. Luokittelen itseni jonkinlaiseksi draamakuningattareksi ja sen takia saatan olla hieman allapäin, jos joku ystävistäni ei ole pitänyt yhteyttä hetkeen. Oletan vian aina olevan minussa ja alan etsiä virheitä itsestäni, vaikka niin ei todellakaan pitäisi tehdä. 

Muuton myötä tuntuu siltä, että olen tipahtanut monesta kaveriporukasta pois. Onhan sekin fakta, että toista pitää nähdä myös ihan in real life. Toisten kanssa tapaamiset saattavat olla kivuttomia ja juttua on helppo jatkaa siitä, mihin on viimeksi jäänyt, mutta toisten kanssa tilanne saattaa olla hyvin kiusallinen. Ei välttämättä ole enää mitään yhteistä puheenaihetta tai muuten vain tuntuu oudolta nähdä pitkästä aikaa. 

Mä ainakin ikävöin kovasti sekä mun turkukavereita, että hämeenkyrökavereita, mutta jos se menee vain siihen, että mä olen ainoa joka koittaa pitää juttua yllä, niin pakko myöntää että myöskään mä en jaksa. Siinä erotellaan ystävät kavereista - minun mielestäni. Toisesta pelkän ''miten menee'' viestin lähettäminen voi tuntua mitäänsanomattomalta ja turhalta, mutta se viesti voi pelastaa jonkun ihmisen päivän! 

- Emilia