keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Olen tärkeä - vai olenko?

Heippa taas kaikille! Edellisestä kirjoituksesta on mennyt aivan liian kauan aikaa ja tässä välissäkin on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihmeellistä. En siis oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa, kuin puhuminen. Ja siitä syystä päätinkin herättää blogini takaisin henkiin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, se antaa ja ottaa. Ja silloin kun kaikki kurjat asiat kaatuu päälle, tuntuu siltä kuin joku kaataisi niitä niskaan yksi toisensa jälkeen. Ja siltä mun elämä on nyt viime kuukaudet tuntunut. Mä olen edelleen toistaiseksi töissä päiväkodissa alle 2-vuotiaiden ryhmässä, mutta tällä hetkellä sieltä sairaslomalla. Työ on tuntunut viime aikoina erityisen rankalta, ja vaikka kuinka olen ponnistellut ja yrittänyt suoriutua, ei vain jaksa. 
Olen siis jonkinasteisesti työuupunut, tai siltä musta ainakin tuntuu. Ja se on herättänyt mielessä monia kysymyksiä. Olenko huonompi työntekijä kuin muut? Miksi en jaksa? Onko minussa joku vikana? Onko tämä työ minua varten? Mitähän muut ajattelee? Olenko vain laiska, miksi muut jaksavat ja minä en? Mä oon jo pidemmän aikaa taistellut myös unettomuuden kanssa ja uskon, että sillä on osansa tämän työssä jaksamisen kanssa. 

Ensimmäisen kerran heräsin itse tämän aiheen pariin paremmin, kun kuntosalitreenin jälkeen romahdin käytävälle. Työkaverini kuntosalilla kysyi, miten treeni meni. Kerroin, että oli tosi kivaa, pakkasin kotona saunakamatkin mukaan, mutta en edes jaksa mennä suihkuun. Ja sitten hanat aukesivat. Itkin lohduttomasti. Koin epäonnistuneeni. Onneksi tilannetta helpotti ystävän ja PT:n läsnäolo, saimme juteltua asioita halki ja heidän kannustuksestansa varasin ajan lääkärille. Ja siitä tämä kivinen ja kuoppainen tie on alkanut. Toinen romahdus tapahtui töissä ollessani, ja sitä romahdusta voisin kuvailla enemmän paniikkikohtausmaiseksi. Itkin ja tärisin. Pelotti, mitä seuraavaksi tapahtu, mitä kaikki ajattelee, miksi olen tällainen. 



Olen pitänyt näitä asioita jo tarpeeksi kauan vain itselläni ja pyörittellyt ajatuksia mitä jos... Muutamat hyvät ystävät ovat kyllä tilanteesta kartalla, mutta koskaan en ole ystäville avoimesti JUTELLUT, vain kirjoittanut. Monesti sanotaan, että jo asian ulos sanominen helpottaa omaa oloa, ja sen olen huomannut tässä viime kuukausien aikana. Olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan, lääkärin ja psykologin kanssa. Seuraava iso askel itselleni, olisikin etsiä sopiva terapeutti, jonka kanssa alkaisin käsittelemään asioita laajemmin ja perusteellisesti lävitse. Ja tämän, jos minkä asian ääneen sanominen, tai edes kirjoittaminen on vaikeaa. Olen aina ollut luonteeltani ja persoonaltani miellyttäjä. Miellytän muita, jotta en tulisi hylätyksi. Kärsin hylätyksi tulemisen pelosta ja sitä kautta olen alkanut miellyttämään. Se ei kuitenkaan kanna kauhean pitkälle, sillä jossain vaiheessa se kuuluisa seinä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. 

Suurin kysymys itselleni tällä hetkellä onkin juuri se, mitä muut ajattelevat. Yritän koko ajan itse ajatella, että sillä ei ole mitään väliä. Nyt on kyseessä minun terveyteni ja minuun liittyvät asiat. Tiedän, että perhe ja sukulaiset ovat ja pysyvät - aina. Mutta entä kaverit, ystävät, työt? No, tässähän se nähdään, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Nyt olen jo aivan liian kauan ajatellut sitä, mitä muut ajattelee. Tästä hetkestä alkaen, yritän ajatella vain sitä, miltä minusta tuntuu.

Oletko sinä sairastanut työuupumusta tai masennusta? Miten olet päässyt yli asioista? Onko jotain keinoja, mitä voisit suositella? 

1 kommentti:

  1. moi Emilia!
    Oot Rohkea Kaunis ja Taitava niin monessa asiassa, toivottavasti muistat sen aina 😊
    -annika yhdestä päiväkodista

    VastaaPoista