Sateenkaarisillalla

Ikävää aloittaa vuosi näin surullisin mielin. Luulin, että syksy oli rankka ja surulliset asiat jo takanapäin, mutta jotenkin kummallisesti mun huono tuuri se näyttää jatkuvan edelleen vuonna 2017. Mä palasin jo siis Turkuun ja takaisin koulunpenkille, mutta viimeinen viikonloppu ennen kouluun paluuta lomalta ei mennyt hyvin. Ihmettelin, miksi toinen koiristamme käyttäytyy kummallisesti eikä ole oma itsensä. Oksentelee eikä häntäkään heilu iloisesti. Kerroin asiasta äidille kun hän palasi kotiin pikkuveljeni kanssa ja luulimme, että kyseessä on vain närästystä, mitä on ollut aikaisemminkin. Lähdin turkuun ihan hyvillä mielin, ajatellen että näen vielä molemmat koirat perjantaina kun tulen kotiin viikonlopun viettoon. Asiaan kuitenkin tuli muutos. Äitini varasi ajan eläinlääkärille, ja sieltä he lähtivät vielä röntgen kuviin. Koiraltamme löydettiin kasvain, joka osoittautui pahanlaatuiseksi. Koska Pepin ollessa jo 12-vuotias, olisi leikkaus ollut liian haastavaa, ja mahdollisesti jopa turhaa. Niinpä äitini laittoi minulle viestiä, että Peppi on nukutettu. Luulin ensin että kasvain saadaan leikattua mutta äitini tarkensi asiaa ja kertoi sen olevan ikuista unta. Peppi ehti täyttää tammikuun ensimmäisenä päivänä  tuon 12 vuotta ja nyt siirtyi sitten koirien taivaaseen. Yksi tädeistäni sanoikin, että siellä Peppi on nyt vaarin kanssa ja vaari saa antaa herkkuja ja käskeä tekemään temppuja (niinkuin vaarilla oli aina tapana kun kävimme heillä kylässä koirien kanssa). Siellä heillä on onneksi toisensa eikä kummankaan tarvitse olla yksin.

Kaikista kurjinta tässä on se, että en saanut hyvästellä Peppiä. En tiedä olisinko pystynyt olla läsnä eläinlääkärissä, sillä muutama vuosi aiemmin, pyörryin eläinlääkärissä. Olisin kuitenkin halunnut olla vieressä loppuun asti. Silittää niin kauan, kunnes ei olisi enää kipua ja tuskaa. Tiedän, että koirallani on nyt kaikki hyvin, eikä hänen tarvitse enää kärsiä, mutta ikävä on kova, liian kova. Tiedän, että en aina kodellut koiriamme tasapuolisesti, mutta rakastin ja rakastan edelleen molempia yhtä paljon. Mulle oli aikoinaan vain pelkkänä unelmana saada koira ja lopulta meidän perheestä niitä löytyi kaksi. En pysty kuvittelemaan elämää ilman toista koiraamme. Ei kuulu enää haukuntaa, eikä vastassa ole enää kahta karvaista kaveria heiluttamassa häntää tullessani kotiin. Kumpa olisin osannut tehdä jotain toisin. Mutta menetettyä ei saa enää takaisin. Enää vain muistot kultaavat sydäntä ja ehkä surukin helpottaa ajan myötä. 

-Emilia