Uudet tuulet

Kuukaudet ovat vierineet ja ajattelin vihdoin tulla kirjoittelemaan, mitä menneet kuukaudet ovat pitäneet sisällään. Viime kirjoituksessani kerroin töihin paluusta ja pääsykokeisiin valmistautumisesta. Sen suhteen asiat menivät erittäin hyvin, sillä vietin töissä vain kesän ja elokuusta alkaen olen ollut opiskelemassa liikuntaneuvojaksi Varalassa. Aluksi harmitti, kun en saanut korkeakoulupaikkaa, mutta nyt myöhemmin olen onnellinen juuri tässä ja nyt. Sain jäädä lähemmäs perhettä ja sukulaisia tuttuun kaupunkiin. 

Opiskelut ovat menneet hurjan nopeasti eteenpäin. Vasta oli elokuu ja koulun ensimmäinen päivä. Muistan, että jännitin hirveästi sitä, millaiset luokkakaverit saan. Onneksi samalla luokalla aloitti entuudestaan kaksi tuttua, joten jännitys ei ollut niin korkealla, mitä se olisi voinut olla! Ensimmäisestä päivästä lähtien olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että olen vihdoin oikealla suunnalla menossa sitä kohti, mitä haluan. Luokassamme on 26 oppilasta ja olemme kaikki hyvää pataa keskenämme. Kuukausi siitä, kun olimme aloittaneet opinnot, lähdimme pyörillä Seitsemiseen ja olimme siellä 5päivää. Keskellä metsää, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. I know, kuulostaa kamalalta mutta loppujen lopuksi tuo reissu oli mieltä avartava eikä yhtään niin paha kuin miltä se kuulostaa. 

Nyt vietämme syyslomaa ja on ihanaa, että saa ladattua akut täyteen, sillä ensi viikolla meillä alkaa ensimmäinen harjoittelu! Menemme eri puolille Tamperetta ala-asteille ohjaamaan kuudeksi viikoksi liikuntaa. Odotan innolla ja toivon, että koronatilanne pysyisi mahdollisimman hyvänä, jotta saataisiin harjoittelu tehtyä loppuun asti.

Syksy on muutenkin ollut uusien tuulien aikaa. Muutimme poikaystäväni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja aloitin pitkän tauon jälkeen harrastamaan cheerleadingia! Nyt treenaan neljä kertaa viikossa ja joukkueemme on mahtava! Cheerleading on harrastus, jossa oppii joka kerta aina jotain uutta ja saa kehittää itseään monipuolisesti. Harrastus saattaa olla myös monen mielestä vaarallista, enkä minäkään ole vahingoilta välttynyt.. nimimerkillä nenämurtuman epäily ja pikkusormessa murtuma! Haha, joku kysyikin minulta, onko minua kutsuttu tapaturma-alttiiksi. Toivotaan, että enempää vahinkoja ei satu. Harrastuksen myötä, päätin lopettaa ryhmäliikuntaohjaukset ja keskittyä vain harrastamaan. 

Olipas kiva pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia! Laita kommenttia alle, jos sinulla olisi jokin postaustoive mistä haluat, että kirjoittaisin. 

Halauksin,
Emilia 

Eniten jännittää...

Heipsuli hei!

Mulla on edessäni opintovapaan viimeisiä päiviä ja työhön paluu on edessä nopeammin kuin uskonkaan. Viimeiset 5,5kk on mennyt ihan älyttömän nopeasti ja tässä ajassa on tapahtunut yhtä jos toista. Nyt kuitenkin halusin tulla kertomaan omia fiiliksiä työhönpaluusta. 

Töihinpaluu on siis edessä 19.5. eli mun nimipäivänä! Oikea päivä olisi ollut 18.5., mutta mulla on silloin juuri haastattelut yhteen koulupaikkaan, joten pidän silloin vielä lomaa. Muutenkin ensimmäinen työviikko tulee olemaan vähän erilainen, sillä töitä on vain kolmena päivänä, kun helatorstai sattuu juuri tuolle viikolle. Eli iisiä, tai niinhän sitä luulis. Mä en vielä oikein tiedä, mihin ryhmään mä palaan takaisin, sillä määräaikaisten työntekijöiden sopparit loppuu vasta toukokuun lopussa, joten senkin suhteen saan ehkä pehmeämmän laskun työelämään, kun voin rauhassa palauttaa mieleeni asioita, miten mikäkin toimii ja tutustua lapsiin! Sama päikky kuitenkin kyseessä, joten sen suhteen ei uutta. Toki sielläkin on tapahtunut muutoksia, mutta työympäristö ja työkaverit pysyvät samana. 

Eniten työhön paluussa jännittää ehkä se, miten tulen jaksamaan. Ne jotka ovat lukeneet blogiani aiemmin, tai muuten tietävät minusta vähän enemmän, muistavat ehkä että syksy ei mennyt osaltani niinkuin olisi ollut tarkoitus. Olin pidemmän pätkän sairaslomalla unettomuuden ja muiden syiden takia. Se on siis isoin asia, mikä jännittää. Että palaavatko oireet, vai onko pidempi tauko tehnyt vain hyvää. Se jää nähtäväksi. Lisäksi, toivoisin että töihinpaluuni kestäisi vain kesän ajan. Olen hakenut opiskelemaan ja todella toivon, että opiskelupaikka irtoisi syksystä alkaen. 

Ehkä toinen asia mikä myös jännittää, on se miten pääsen takaisin työporukkaan mukaan. Tiedän, että mut otetaan avosylin vastaan ja oonkin saanut jo vastuutehtäviä tulevaisuuteen, mutta silti. Oon vähän tällainen etukäteen murehtija, jotta osaan varautua kaikista pahimpaan etukäteen, hahah!  

Kesälomaa mulle on onneksi kertynyt reilu kolmen viikon verran, mutta osa kesälomastani menee varmasti pääsykokeiden takia heti kesäkuun alkuun, jos lomat toteutuvat. Kaikki on vähän sekavaa ainakin omassa päässäni korona olosuhteiden vuoksi. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin. Nyt vielä aion nauttia viimeisistä päivistä ennen töihinpaluuta, ja yritän olla ajattelematta sen suurempaa. Koulupäiviä jäljellä tasan yksi virallinen, joten vapaapäiviä on muutama. Mutta nekin menee todennäköisesti opiskellessa pääsykokeisiin, joista ensimmäinen on 15.5. eli alle viikon päästä!! Jännittää super paljon, mutta niin varmasti kaikkia muitakin. Nyt kuitenkin viikonlopun viettoon! 

Ihanaa äitienpäiväviikonloppua kaikille ja erityisen ihanaa äitienpäivää omalle äidilleni sinne kilometrien päähän <3 pian nähdään! 

Halauksin,
Emilia

Etäopiskelun hyvät ja huonot puolet

Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa haluttiin kuulla etäopetuksesta ja kuinka meille on järjestetty esim. uintia ja luistelua. Niille jotka eivät tiedä, opiskelen siis tällä hetkellä Varalan urheiluopistossa liikunnanohjauksen peruskurssilla, joka valmistaa esim. pääsykokeisiin. Opiskelumme muuttui etäopetukseksi kuukausi sitten ja näillä näkymin jatkuu etäopiskeluna loppuun asti, mikä on sääli, sillä olisin ainakin itse halunnut olla koulussa opiskelemassa näitä asioita enkä tietokoneen ääressä..

Hyviä puolia tässä etänä opiskelussa on se, että voit herätä vain hetkenä aiemmin kuin tunnin olisi tarkoitus alkaa. Voit näyttää ihan miltä tahansa (ei sillä kyllä muutenkaan itselleni ole ollut kauhean paljon merkitystä), voit syödä samalla aamupalaa kun kuuntelet luentoa. Osa tunneista saatiin kuitenkin aika hyvin järjestymään myös näin etänä, kuten telinevoimistelu ja ryhmäliikunta. Teimme itse harjoitteita kotoa käsin, esim. käsilläseisontaharjoituksia telinevoimistelussa ja ryhmäliikunnan osalta olemme harjoitelleet ohjausta pienryhmissä teamsin kautta, sekä osallistuneet Elixian tarjoamiin live ryhmäliikuntatunteihin ja tehneet harjoituksia online-trainingin kautta. Isona hyvänä puolena mainittakoon myös se, että ehdimme tehdä reissun Ylläkselle! Yleensä se järjestetään vasta näin myöhemmin keväällä. 

Huonoina puolina taas näen tässä sen, että aika toiminnallinen kurssi on kyseessä. Kesää kohti kun mennään, alkaisi meillä mm. pesäpallo, jalkapallo, suunnistus ja yleisurheilu. Toki näitä kaikkia voi harjoitella itsenäisestikin, mutta ei se ole sama asia. Meillä oli ja on ihan huippu ryhmä ja olisi kiva kokea nämä kaikki asiat yhdessä. Onneksi meille ollaan kuitenkin järjestämässä kesän jälkeen elokuulle yhteinen päivä Varalaan, jolloin pääsemme mm. flowparkiin yhdessä. Etäopiskelun huonoja puolia ovat myös se, että meillä jäi kesken itselleni ainakin mielenkiintoinen ja opettavainen kurssi - uinti. Sitä on hieman hankalaa opiskella kotoa käsin.. Toki sitten kun uimahallit taas aukeavat, voi uintia mennä harjoittelemaan itsenäisesti näiden oppien pohjalta, mitä olemme saaneet. Emme kuitenkaan kuivaharjoitelleet uintia olohuoneessa, hah! Teimme ryhmätöitä asiaan liittyvistä aiheista ja katsoimme videoita. Ikävöin myös luokkakavereita ja Varalan ruokia! 

Kaikesta kuitenkin ollaan selvitty, vaikka etänä ollaankin oltu. Välillä motivaatio on ollut kadoksissa, välillä olen nukkunut luentojen ohi, kun taas välillä olen virtaa täynnä ja motivaatio opiskelua kohtaan on huipussaan. Enää kuukausi jäljellä, ja sitten pitäisi palata takaisin työelämän pariin. Toivon, että syksyllä puhaltavat taas uudet tuulet ja saisin opiskelupaikan sieltä, minne olen hakenut.

Mukavaa viikkoa!
- Emilia

Tilanteesta huolimatta olen...

... onnellinen! :) 

Mitä mulle kuuluu nyt?

Viimeisimmästä kirjoituksesta on taas vierähtänyt aika pitkä tovi.. hups. Tässä ajassahan on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista, enkä tiedä oikein mistä aloittaisin.

Paluu työelämään ennen vuoden vaihdetta sujui yllättävän hyvin, liekö syynä se, että tiesin jääväni opintovapaalle heti tammikuussa - ja se on ollut elämäni parasta aikaa! Olen nauttinut opiskelusta suunnattoman paljon ja saanut uusia kavereita ja osasta on tullut jopa ystäviä. Toivon, että ystävyys säilyy vielä opintojen jälkeenkin. Koulussa opiskelu on ollut hirveän monipuolista, olemme urheilleet, kuunnelleet luentoja ja kävimme jopa opintomatkalla Ylläksellä! Se oli itselleni ensimmäinen kerta Lapissa, ja nautin siitä. Nyt koronan myötä, opiskelumme on muuttunut etäopiskeluksi ja se on tuottanut välillä vähän vaikeuksia. Voin kertoa, että esim. uinti ja luistelu näin etänä on hirveän hankalaa omassa olohuoneessa tehtäväksi ja siksipä opiskelu on välillä ollut kunnolla koetuksella. Motivaatioo on saanut välillä etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lukujärjestystä on muutettu ja joinain päivinä meillä ei ole ollenkaan koulua - unirytmihän siitä kärsii. 

Nyt kun koulua on jäljellä enää reilu kuukausi, ovat ajatukset olleet vähän sekavia. Opintovapaani päättyy ja työelämään pitäisi palata - ainakin kesäksi. Yhteishaku on takana ja olen hakenut opiskelemaan liikunta-alaa ja toivon, että opiskelupaikka itselleni avautuisi syksyllä. 

Kerroin, että koulu toi elämääni uusia kavereita ja jopa ystäviä, mutta mukaan tarttui myös jotain muutakin. Somessa minua seuraavat ehkä ovat huomanneet, että olen viime aikoina ollut onnellinen. Siihen syynä on poikaystäväni, josta olen erittäin kiitollinen. <3 Olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan. Meillä on samoja mielenkiinnon kohteita, joista päällimmäisenä esim. liikunta. Koulu tarjosi jokaiselle opiskelijalle yhden nettivalmennuksen syke triben kautta, ja olemmekin nyt päässeet yhdessä toteuttamaan molempien treeniohjelmia. 

Edellisessä postauksessa kerroin etsiväni terapeuttia ja onneksi se löytyi ennen vuoden vaihdetta. Tammikuussa pääsimme aloittamaan yhteisen matkamme, mutta yllättäen näin korona aikaan, sekin vaihtui etäterapiaksi. Motivaatio on tässäkin asiassa ollut koetuksella, nimittäin puhelimen kautta tapahtuva terapia antaa mahdollisuuksia samaan aikaan puuhailla kaikkea muuta. Pitäisi opetella vielä enemmän pysähtymään asioiden äärelle ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Elämäni tärkein ihminen olen kuitenkin minä itse. 

Siinä pikakuulumiset... Tulen kirjoittamaan vielä erikseen Ylläksen reissusta (sillä nyt kuvia selatessa tuli Ylläs-ikävä), ja jos herää mitä tahansa kysyttävää tai kommentoitavaa, postauehdotuksia tms, niin kirjoita ihmeessä kommenttia missä tahansa! 

Kuullaan taas, 

- Emilia

Jospa minä koiran saisin..

''Juttu Aamulehdestä vuodelta 2005''

Jospa minä koiran saisin..

''Allergia voi puhjeta milloin vain ja elämän varrella se voi joko lieventyä tai voimistua. Kaava ei aina läheskään ole samanlainen. Tästä oivallisena esimerkkinä Emilia Lastumäen tarina. 

11-vuotias hämeenkyröläinen Emilia on allerginen monille ruoka-aineille, siitepölylle ja eläimille. Emilian allergiakurimus alkoi puolivuotiaana. Allergiat ovat kuitenkin lieventyneet vuosien varrella.

Sänkyyn sukat kädessä

 - Emilia on allerginen erittäin monille ruoka-aineille. On paljon helpompi luetella ne ruoka-aineet, joita hän saa laittaa suuhunsa. Lisäksi hän on allerginen siitepölylle ja eläimille. Myös astma vaivaa. Kolmivuotiaaksi asti hän saattoi syödä vain perunaa, porkkanaa, hirvenlihaa ja päärynää. Tällä hetkellä sallittuja ruoka-aineita on sentään jo parikymmentä, kertoo Emilian äiti Anneli. - Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita, kun Emilia kärsi hirveästä ihottumasta. Oikeastaan hänellä ei ollut ihoa ollenkaan. Se oli yhtä raapimista ja huutamista - ja rasvaamista. Yöksi laitettiin sukat tiukasti käteen. 

Nykyisin arki sujuu rutiinilla. Aina kun Emilia menee uuteen paikkaan tai aloittaa uuden harrastuksenn, on käytävä selittämässä, miten vakavasta allergiasta on kysymys. Onneksi tyttö tietää itse hyvin tilanteen, eikä ota koskaan mitään, ellei täysin varmasti tiedä, mitä se sisältää. Säännölliset allergiatestit ovat myös ikäviä. 

Tuskaisten oireiden ohella Emilian elämää on eniten vaikeuttanut syömisten ja juomisten rajallisuus. Myös eläinalleria haittaa eläinrakasta tyttöä. - Onneksi eläinallergia on hieman helpottanut. Vielä kolmisen vuotta sitten hän sai välittömiä oireita, kun menimme paikkaan jossa oli esimerkiksi hamstereita. Nyt Emilia voi jo käydä kaverin luona, jossa on koira, mutta kovin pitkään hän ei voi siellä viipyä. 

Emilian äidillä ei ole ollut milloinkaan allergiaa, isälläkin vain lievää oireilua. 13-vuotias isoveli on säästynyt allergioilta. Nelivuotias pikkuveli oli 2,5-vuotiaaksi allerginen maidolle ja viljoille, mutta sitten oireet katosivat. Kuopus on tyypillinen tapaus: valtaosa pienten lasten allergioista paranee ennen kouluikää. 

Tuossa siis pieni tekstin pätkä Aamulehdestä, joka on julkaistu muistaakseni (ja laskujeni mukaan) vuonna 2005. Siitä on siis vierähtänyt hetki, ja asiat ovat muuttuneet - parempaan suuntaan. Otsikko jospa minä koiran saisin.. kävi toteen noin vuosi julkaisun jälkeen. Sain oman pienen karvapallon, perheeseemme muutti Nappi, rodultaan coton de tulear. Alkuajoista en juurikaan muista mitään muuta kuin sen, että lupasin viedä koiraa ulos, vaikka taivaalta tippuisi kiviä. No, näinhän asiat ei kuitenkaan menneet ja koirasta tuli lähinnä perheen yhteinen. Vähän myöhemmin Napin kasvattaja otti meihin yhteyttä ja kysyi, haluaisimmeko sijoituskoiran. Hetken mietittyämme päätimme ottaa hänet vastaan ja perheeseemme muutti toinen cotton, Peppi. Onneksi, he tulivat hyvin toimeen keskenään, eikä sen suurempia ongelmia ollut ikinä. Vuonna 2016 ikävä kyllä jouduimme lopettamaan Pepin yllättävän sairauden vuoksi ja näin perheeseemme jäi enää yksi koira. Aluksi kotona oli hiljaista. Vaikka asuin viikot muualla opiskeluiden takia oli alku uutta ja erilaista yhden koiran kanssa.

Monet ovat ihmetelleet, miksi en ottanut koiraani mukaan, kun muutin omilleen. Tähän on helppo ja yksinkertainen vastaus - Nappi oli kiintynyt äitiini erittäin vahvasti, joten ajattelin koiran parasta ja hän sai jäädä asumaan äitini luokse. Koiran omistamisessa on toki hyvät mutta myös ne huonot puolet. Matkoille ei voi lähteä tuosta vain, eikä pidemmille reissuille. Kotiin on aina tultava yöksi, ellei ota koiraa mukaan. Noin kuukausi sitten, saatoimme rakkaan ystävämme viimeiselle matkalle ja tuo päivä oli elämäni surullisin päivä. Nyt elämä on erilaista, mutta helppoa.

Jos kiinnostaa muut allergiaan liittyvät postaukset, jotka nousivat silloin erittäin luetuiksi, niin tästä pääset jokaiseen!

Elämä allergian kanssa

Elämää allergisen kanssa

Tällaista ruokaa Emppu syö


- Emilia

Paluu arkeen

Missä mennään tällä hetkellä? Kysyin instagramissa haluaisitteko mieluummin lukea tekstin vai katsoa videon. Molemmat vaihtoehdot saivat ääniä, joten tein molemmat! Yritän kirjoittaa tähän kaiken, mitä videolla sanon.

Sairaslomaahan mulla on jäljellä enää tämä viikko ja töihin paluu alkaa pikkuhiljaa tuntumaan enemmän todelta kuin aikaisemmin. Paluu normiarkeen jännittää ja vähän pelottaa, mutta olen ajatellut palaavani töihin ihan kuin en olisi pois koskaan ollutkaan ja soluttaudun arkeen mahdollisimman näkymättömästi. Muutoksia siellä on tapahtunut. Meidän ryhmästä on tullut kolmen kasvattajan ryhmä ja lapsiakin on tullut muutama uusi joukkoon mukaan. Mutta ei se mitään. Positiivisuuden kautta, tai ainakin yritän.

Eilen kävin taas sairaanhoitajan luona juttelemassa asioista. Mielenpäällä ei tällä kertaa ollut mitään erikoista, joten sairaanhoitaja sanoi että ''jutellaampa sinusta''. Meinasin sanoo että ei kiitos, mutta pidin suuni kiinni. Itsestä puhuminen on edelleen haastavaa ja jos ja kun terapian jossain vaiheessa aloitan, on tuo puhuminen, omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen yhtenä tavoitteena.

Perjantaina juhlimme molempien työpaikkojen pikkujouluja ja meinasi tulla valinnanvaikeus kumpiin osallistun. Päätin mennä ensin päikyn porukan mukana katsomaan standuppia ja sieltä sitten siirtyä elixia porukan mukaan. StandUpissa tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi. Tuntui, että ympärilläni olisi ollut paksu kuori jonka sisällä olen. Ymmärrän sen, että työasioista puhuttaessa en pysty osallistumaan keskusteluihin, ja mieli teki välillä sanoa, että voidaanko vaihtaa puheenaihetta. Mutta onneksi ei kauaa keskusteltu työjuttuja. On kuitenkin ihan eri nähdä työkavereita erilaisessa ympäristössä. Sieltä siirryttyä Elixian pikkujouluihin tunnelma vähän nousi, ja illan edetessä mielikin kirkastui.

Terapeutin metsästys ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Tänään kävin taas yhden uuden terapeutin luona. En oikein tiedä. Tuntuu turhauttavalta käydä useampien luona, vaikka tiedä että on myös ihan hyvä nähdä erilaisia tapoja toimia. Olen myös asennoitunut niin, että terapeutin etsimisessä voi mennä pitkäkin aika, ennenkuin sopiva osuu kohdalle. Mutta tämä asia vaatii kärsivällisyyttä!

Loppuun vielä iloinen asia, mistä tuli viime viikolla virallista kun vihdoin ehdin täyttämään kyseiset lomakkeet. Nimittäin.... OPINTOVAPAA! Kyllä, mä jään opintovapaalle tammikuussa ja aloitan opiskelut Varalan urheiluopistolla. Opinnot kestävät vain kevät kauden, joten sitten paluu työelämään odottaa - ainakin hetkeksi. En ole vielä miettinyt, mitä sitten, mutta mennään päivä kerrallaan fiilispohjalla. :)

Näihin iloisiin tunnelmiin, se on moro!

- Emilia

Terapeutin metsästys

Olen kertonut asioista viime aikoina hyvin avoimesti ja jatkan sillä tiellä, koska olen kokenut sen olevan minulle sopivin tapa. Minulle tulee itselleni hyvä mieli, kun saan kirjoitettua vaikeita asioita ylös ja jonkun toisen luettavaksi. Ajatuksia on hyvä välillä jakaa jonkun kanssa, jotta saa myös muiden näkökulmia asioihin, joita on itse pyöritellyt päässään neljän seinän sisällä. Olen myös avoimuuteni kautta saanut viestejä lukijoilta ja seuraajilta, että olen kannustanut heitä hakemaan apua, jos tilanne on sitä vaatinut. Ja siihen haluan myös jatkossa pyrkiä. Kerrottua asioista, jotka ehkä koetaan asioina mistä ei missään nimessä saisi puhua ääneen. Ja niin olen myös itse aikaisemmin ajatellut.

Ajattelin tänään tulla kertomaan teille terapeutin etsinnästä. Tuolla kaupungin sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa olemme keskustelleet, että kelan psykoterapiasta voisi olla minulle hyötyä. Ja näin ajattelen itsekin tällä hetkellä. Jotkut ehkä muistavat, että olen myös aikaisemmin ollut terapiassa. Mutta se tie loppui vähän lyhyeen. Teini-ikä ja kapinavuodet, en kokenut siitä mitään hyötä ja hävetti käydä terapiassa. Nyt olen kuitenkin etsinyt itselleni sopivaa terapeuttia. Selannut internettiä, katsonut eri suuntauksia, tutustunut terapeutteihin, laittanut viestiä ja saanut kielteisiä vastauksia kerta toisensa jälkeen. Mutta! Tällä hetkellä olen sopinut tutustumiskäynnin yhden terapeutin luokse viikon päähän ja odotan sitä innolla. Tiedän, että ensimmäinen, toinen, kolmas tai vielä kahdeksaskaan ei nappaa ja terapeutin etsimiseen voi kulua aikaa. Mutta toivotaan parasta!

Tämä on kuluttavaa. Tiedän, että aikaa täytyy käyttää jotta the one löytyy. Terapeutti ei voi olla kuka tahansa. Ja musta tuntuu, että minä jos joku olen hyvin nirso ihmisten suhteen. Terapeutin täytyy olla sellainen, jonka vastaanottoaikaa odotat innolla, odotat että pääset kertomaan asioistasi hänelle. Jos vähänkin tuntuu siltä, että ei oikein tiedä, niin silloin se ei ole oikea henkilö. Uskon, että huomaan heti jos meillä klikkaa. Turhauttavaa, jos terapeutti ei löydy pian. 

Marraskuu vetelee jo puolessa välissä, joten toivon myös työhön paluun odottavan pian. Ensi viikolla menen käymään kuitenkin työpaikalla moikkaamassa työkavereita ja vaihtamassa kuulumisia ja samalla osallistumassa valokuvaukseen! En malta odottaa, että pääsen kertomaan teille vuoden vaihteen jälkeen tapahtuvista muutoksista. Ja tiedän - tämä on ärsyttävää sanoa näin, mutta kerron vasta sitten kun kaikki on varmaa! 

Palataan! 

- Emilia

Koen olevani epäonnistunut

Heipparallaa!

Talvi on täällä, jihuu. Tai siis, oikeastaan en tykkää talvesta yhtään. Ihan kiva, että lunta on maassa jotta on hieman valoisampaa, mutta pakkasta voisi olla korkeintaan -5 astetta. Mutta okei, asiaan.

Kuten otsikko kertookin, koen olevani epäonnistunut. Sairaslomaa on nyt takana neljä viikkoa, minkä jälkeen oli tarkoitus palata töihin. Uuden työterveysneuvottelun tuloksena päädyttiin kuitenkin siihen, että sairaslomani jatkuu vielä marraskuun loppuun. En ole itse päätökseen täysin tyytyväinen. Olin valmistautunut siihen, että palaan töihin ensi maanantaina ja asiat palaavat takaisin ns. normaaliksi (normi arki, säännölliset aikataulut u know). Tiedän ja ymmärrän täysin päätöksen syyt mutta en silti halua hyväksyä niitä. Ja nyt koska tiedän, että kaikki kuumeisesti haluavat tietää päätöksen syyt niin here you are.

Omat tuntemukset itsestäni ja voinnistani ovat hieman ristiriitaiset. Välillä koen olevani täysin kunnossa eikä ole mitään ongelmaa minkään asian suhteen. Toisinaan taas on päiviä, kun kaikki asiat kaatuvat niskaan ja sängystä ylöspääseminen tuntuu vaikealta. Välillä aamuisin tunnen olevani virkeä ja yleensä herään viimeistään kahdeksalta. Saatan nousta, syödä aamupalan ja mennä vielä takaisin sänkyyn. Se on virhe, koska sitten on vaikeampi saada itseään liikkeelle. Noh, kuitenkin. Nukkumiseni on edelleen samalla tolalla kuin aiemmin. Nukahdan, herään, nukahdan, herään. Hyvin katkonaista enkä koe sen kauheasti muuttuneen tässä sairasloman aikana. Toki olen saanut nukkua enemmän, kun aamuisin ei tarvitse nousta ja päiväuniakin on mahdollisuus nukkua. Lääkkeiden avulla kuitenkin nukun, ilman niitä ei tulisi mitään.

Ja koska olen pitänyt teitä jännityksessä jo hetken aikaa, tässä tulevat syyt sairasloman jatkumiselle. Lääkäri ja työnantajani kokee minun saaneen ladattua akkuja 60%. Jos sairaslomaa jatketaan, olisi mahdollista saada akut täyteen, tai jopa sen yli. Näin ollen, jos ja kun töissä tapahtuu ennalta arvaamattomia asioita, en romahtaisi heti takaisin alkupisteeseen vaan akkujen ollessa ladattu yli sadan, olisi siitä varaa ''romahtaa'' ja pysyä vielä järjissään. Tässä siis vain ajatellaan minun parasta, vaikka se hieman vaikealta tuntuukin.

Kaipaan töihin. Kaipaan elämääni rytmiä. Ikävöin työkavereita ja työilmapiiriä töissä. Onneksi olen kuitenkin saanut sairaslomani aikana tehdä toisia hommia, missä koen olevani hyvä ja tärkeä. Ja että osaan. Olen suorittaja, sen tiedän. Koen epäonnistuneeni, koska en ''suoriutunut'' sairaslomani aikana ''parantumaan'' täysin. Minulla oli neljä viikkoa aikaa ja se ei riittänyt. Tiedän kyllä, että en ole epäonnistunut, vaan päinvastoin. Sairasloman aikana on tapahtunut paljon hyvää mutta myös niitä huonoja asioita. Olen saanut levättyä, tehtyä asioita mistä tulee hyvä mieli. Nähnyt kavereita, käynyt treenaamassa ja ohjaamassa jumppia. Takapakkeina suurimpana mainittakoon rakkaan koirani poismeno viikko sitten. Se oli yksi elämäni kamalampia päiviä. Vaikka asuimmekin eri osoitteissa koirani kanssa, oli hän silti minulle kaikista rakkain. 

Huomaan tässä kirjoittaessani sormieni vain kulkevan näppäimeltä näppäimelle sen suurempia ajattelematta. Haluan olla avoin, puhua (tai no tässä tapauksessa kirjoittaa) asioista suoraan ja niin kuin ne ovat. Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, on puhuminen ollut aina hankalaa. Tässä kirjoittaessa pystyn ajattelemaan mitä kirjoitan ja miten puhun asioista. Osa lähipiiristäni saattaa kokea tulla loukkaantuneeksi kun lukee asioista täältä internetistä, mutta tämä on minulle helpoin tapa kertoa fiiliksistäni. Näin minun ei tarvitse selittää kaikille erikseen asioita ja miten nyt menee. Tätä kautta pääsen ilmaisemaan itseäni enemmän, ja jotenkin paremmin. Mutta haluan pyytään sitä anteeksi. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Ajattelen enemmin päinvastoin. Mieluummin haluat varmaan lukea kuulumisiani kuin olla tietämättä mitä minulle kuuluu. Tiedän myös, että olisi kiva jutella asioista, mutta en siihen pysty. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin hyvin. Pikkuhiljaa siihen suuntaan ollaan menossa, mutta se tie ei ole helppo. 

Nyt ajatukseni on tyhjentyneet. Aion rauhoittua viikonlopun viettoon täällä maalla äitini luona. Käydä metsässä kävelyllä ja vaan olla. Koko viikon olen mennyt paikasta toiseen. Ohjannut jumppia, treenannut, käynyt palavereissa ym. Nyt hetki iisiä. Joten nauttikaa tekin! 

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua tai viikkoa, milloin tätä luetkaan! Palataan.

- Emilia 

Olen tärkeä - vai olenko?

Heippa taas kaikille! Edellisestä kirjoituksesta on mennyt aivan liian kauan aikaa ja tässä välissäkin on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihmeellistä. En siis oikein tiedä, mistä aloittaisin. 

Kirjoittaminen on ollut minulle aina paljon helpompaa, kuin puhuminen. Ja siitä syystä päätinkin herättää blogini takaisin henkiin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, se antaa ja ottaa. Ja silloin kun kaikki kurjat asiat kaatuu päälle, tuntuu siltä kuin joku kaataisi niitä niskaan yksi toisensa jälkeen. Ja siltä mun elämä on nyt viime kuukaudet tuntunut. Mä olen edelleen toistaiseksi töissä päiväkodissa alle 2-vuotiaiden ryhmässä, mutta tällä hetkellä sieltä sairaslomalla. Työ on tuntunut viime aikoina erityisen rankalta, ja vaikka kuinka olen ponnistellut ja yrittänyt suoriutua, ei vain jaksa. 

Olen siis jonkinasteisesti työuupunut, tai siltä musta ainakin tuntuu. Ja se on herättänyt mielessä monia kysymyksiä. Olenko huonompi työntekijä kuin muut? Miksi en jaksa? Onko minussa joku vikana? Onko tämä työ minua varten? Mitähän muut ajattelee? Olenko vain laiska, miksi muut jaksavat ja minä en? Mä oon jo pidemmän aikaa taistellut myös unettomuuden kanssa ja uskon, että sillä on osansa tämän työssä jaksamisen kanssa. 

Ensimmäisen kerran heräsin itse tämän aiheen pariin paremmin, kun kuntosalitreenin jälkeen romahdin käytävälle. Työkaverini kuntosalilla kysyi, miten treeni meni. Kerroin, että oli tosi kivaa, pakkasin kotona saunakamatkin mukaan, mutta en edes jaksa mennä suihkuun. Ja sitten hanat aukesivat. Itkin lohduttomasti. Koin epäonnistuneeni. Onneksi tilannetta helpotti ystävän ja PT:n läsnäolo, saimme juteltua asioita halki ja heidän kannustuksestansa varasin ajan lääkärille. Ja siitä tämä kivinen ja kuoppainen tie on alkanut. Toinen romahdus tapahtui töissä ollessani, ja sitä romahdusta voisin kuvailla enemmän paniikkikohtausmaiseksi. Itkin ja tärisin. Pelotti, mitä seuraavaksi tapahtu, mitä kaikki ajattelee, miksi olen tällainen. 

Olen pitänyt näitä asioita jo tarpeeksi kauan vain itselläni ja pyörittellyt ajatuksia mitä jos... Muutamat hyvät ystävät ovat kyllä tilanteesta kartalla, mutta koskaan en ole ystäville avoimesti JUTELLUT, vain kirjoittanut. Monesti sanotaan, että jo asian ulos sanominen helpottaa omaa oloa, ja sen olen huomannut tässä viime kuukausien aikana. Olen käynyt juttelemassa sairaanhoitajan, lääkärin ja psykologin kanssa. Seuraava iso askel itselleni, olisikin etsiä sopiva terapeutti, jonka kanssa alkaisin käsittelemään asioita laajemmin ja perusteellisesti lävitse. Ja tämän, jos minkä asian ääneen sanominen, tai edes kirjoittaminen on vaikeaa. Olen aina ollut luonteeltani ja persoonaltani miellyttäjä. Miellytän muita, jotta en tulisi hylätyksi. Kärsin hylätyksi tulemisen pelosta ja sitä kautta olen alkanut miellyttämään. Se ei kuitenkaan kanna kauhean pitkälle, sillä jossain vaiheessa se kuuluisa seinä tulee vastaan. Ja niin kävi nytkin. 

Suurin kysymys itselleni tällä hetkellä onkin juuri se, mitä muut ajattelevat. Yritän koko ajan itse ajatella, että sillä ei ole mitään väliä. Nyt on kyseessä minun terveyteni ja minuun liittyvät asiat. Tiedän, että perhe ja sukulaiset ovat ja pysyvät - aina. Mutta entä kaverit, ystävät, työt? No, tässähän se nähdään, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Nyt olen jo aivan liian kauan ajatellut sitä, mitä muut ajattelee. Tästä hetkestä alkaen, yritän ajatella vain sitä, miltä minusta tuntuu.

Oletko sinä sairastanut työuupumusta tai masennusta? Miten olet päässyt yli asioista? Onko jotain keinoja, mitä voisit suositella? 

Lähtö lähellä ja muutto edessä

Heipparallaa.

Viime tekstistä on taas vierähtänyt hetki ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka mitä! Kuten otsikosta voi jo päätellä, mä muutan! Kävin mun kesäloman vikoina päivinä Tampereella työhaastattelussa ja muutama päivä myöhemmin sain soiton paikasta. Edelleen pysyn päiväkoti hommissa, mutta nyt uudet tuulet puhaltaa Tampereella. Miksi näin? Siihen on monta syytä.

Mä oon kokenut itseni melko yksinäiseksi täällä pääkaupunkiseudulla. On mulla toki työkaverit mut siihen ne melkein jääkin. Muutamia kavereita on myös muualta kuin töistä, mutta ne asuu Helsingissä ja täällä pk-seudulla välimatkat on ihan syvältä. Mulla kestää esimerkiksi yhden mun ystävän luo tunti, siis voitko kuvitella! Nyt kun muutan Tampereelle niin sama asia kuin kävisin ystävän luona Hämeenlinnassa. Ei sitä työpäivän jälkeen oikein jaksa lähteä julkisilla minnekkään kun on ihan puhkipoikki.

Tähän samaan syssyyn siis myös mun melkein kaikki sukulaiset asuu pirkanmaalla ja nyt muuton myötä mun ''kotimatka'' kotikotiin lyhenee yli puolella - ihanaa! Ehkä tulee käytyä enemmän sekä äidin että isän luona. Vaikka joku on joskus kyllä sanonut, että mitä lähemäpänä asuu, sitä harvemmin näkee, mutta toivottavasti nyt ei käy niin.

Oon ehtinyt jo hyvästelemään sanomaan heipat muutamille ystäville. Viimeinen pt kerta täällä Espoossa  oli hyvin tunteellinen, ja vieläkin se saa kyyneleet silmiin kun sitä ajattelee. Tänään sanoin heipat mun ihan parhaalle hierojalle ja samalla myös mun kesävalkuille! Kauheaa ajatella, että kesällä me nähtiin kaks kertaa viikossa, ja nyt voi mennä monta kuukautta ennenkuin nähdään. Mutta hyvästit ne ei olleet, sen vannon!!

Tänään mulla oli tiedossa myös syömis-ilta. Hieronnan jälkeen mun piti tulla samantien takaisin kotiin, josta Heidi olisi napannut mut kyytiin ja vienyt syömään, mutta mä halusin olla hankala ja näinkin vielä kaveria hieronnan jälkeen. Oikeasti samaan aikaan mun ihanat työkaverit odotteli mua meidän työpaikalla jossa ne oli järjestänyt mulle läksiäiset - miten ihanaa! Vaikka vihaan yllätyksiä, niin tää oli silti ihan kiva. Sain selviytymispakkauksen jossa oli mm. bebanthenia, särkylääkkeitä, karkkia ja hierontapallo. Eli kyllä mun työkaverit tuntee mut hyvin, kiitos vielä kaikille!

Alan oleen vähän hukassa, kun päivät käy vähiin. En tiedä miten päin kuuluisi olla ja mitä mun kuuluisi tehdä. Ehkä se tästä. Nyt toivotan kivat loppuviikot kaikille ja painun nukkumaan!

- Emilia

Kesäkuulumiset

Kesäloma vetelee nyt viimeisiään. Mihin ihmeeseen muka hurahti kolme viikkoa?! Tuntuu, etten oikein ehtinyt tehdä juuri mitään, mutta samalla tuntuu myös siltä, etten ollut omassa kodissa juuri ollenkaan. Olen nähnyt ison kasan sukulaisia, käynyt sekä äidin että isän luona, nähnyt kavereita, viettänyt ”leffa”iltoja ym. Kuulostaa siis siltä että jotain on tullut tehtyä.

Loma starttasi parhaankaverini häillä, enkä voisi olla onnellisempi heidän puolestaan. Päivä oli ainakin vieraan silmin täysin onnistunut. Aurinko paistoi ja kaikilla tuntui olevan juhlissa mukavaa. Oma lauluesityksenikin osui nappiin ja huomasin, että juhlavierailla muutamalla taisi mennä roska silmään. Ensimmäinen kokonainen lomaviikkoni oli ehkä lomaviikoistani kaikkein rauhallisin. Tein vain yhden pidemmän reissun serkkuni luo Kausalaan, mutta muuten viikko tuli vietettyä kotona, lähinnä treenien merkeissä.

Seuraavalla lomaviikolla oli kauan odotetut Tammerfestit, ja kyllä ne oli jälleen kerran odotuksen arvoiset. Ääneni jäi puoliksi festareille, mutta onneksi ei kokonaan. Kävin myös ihanassa hieronnassa, jossa varmaan ensimmäistä kertaa ikinä multa hierottiin takareidet. Ja voiluoja sitä kivun määrää. Festareilla kävely oli tuskaista, mutta hieronta teki tehtävänsä, eikä takareiteni ole olleet enää niin jumissa.

Viimeinen lomaviikko meni kuin hujauksessa. Vastahan oli maanantai ja olin vielä äitini luona. Mutta nyt on jo sunnuntai. Mihin se kaikki aika meni?? Eilen vietettiin Hymyilevän aamun kesätreenien päättäreitä, ja voi huh mikä tunneryöppy tuli kun pääsin tapahtumasta kotiin. Olo oli samaan aikaan kiitollinen, onnellinen mutta myös tosi haikea ja sanaton. Mulla on ollut aivan supermahti kesä Emilin ja Kiiran treeneissä. Oon saanut tutustua uusiin ihmisiin ja saanut mimmeiltä mielettömästi energiaa ja hyvää mieltä omaan elämään. En tiedä mitä mä teen  nyt kun ne ovat ohitse?!

Kesä meni hurjan nopeasti ja nyt odotellaankin sitten seuraavaa lomapätkää, joka on ties koska!

Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille (kyllähän nää helteet silti vielä jatkuu) ja tsemppiä tulevaan syksyyn!

- Emilia

Mitä kuuluu just nyt?

Kesää mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja pian kesäkuu onkin jo taputeltuna takanapäin. Mitä on tapahtunut viime blogitekstin jälkeen? Olenko saanut ajatuksiani selkeämmiksi? Vastaus lienee itsellenikin vielä hieman epäselkeä - kyllä ja en. 

Viime viikot oon painanut aika lujaa vaan menemään. Treenit on kulkenut, mieliala on pysynyt suhteellisen hyvänä ja ruokakin on maistunut. Kehitystä siis tapahtuu koko ajan, vaikkei siltä aina itsestä tunnukaan. Mun PT on antanut viime kerroilla paljon palautetta ja nimenomaan positiivista sellasta. Se auttaa jaksamaan kun tietää, että on onnistunut jossain. Välillä sitä täytyy kyllä oikein miettiä monta kertaa, ennenkuin sen itse tajuaa. Miksi itse on vaan niin sokea kehitykselle? Miksi aina näkee vain negatiiviset asiat? Mä haluan yrittää oppia pois siitä ajatusmallista ja pyrkiä ajattelemaan ja näkemään enemmän hyvää. Koska miksi turhaan keskittyä negatiiviseen kun positiivisesta ajattelusta saa kaikki enemmän irti. 

Kuvan ottanut Juha Paavilainen (@juhapaavilainen)

Hyppäsin tässä kesän alussa mukaan myös yhteen treeniporukkaan, joka treenaa kaksi kertaa vikossa (ja joka on muuten myös ihan älyttömän huikee porukka!). Joka kerta treeneihin ei tietenkään oo pakko mennä ja joka kerralla on treenit aina vähän erilaisia, milloin juostaan portaita ja milloin loikitaan kun pienet jänikset. Voin sanoa, että viime loikkatreenien jälkeen tuntui kyllä että oli treenannut! 

Oli helppoa hypätä remmiin mukaan kun toinen koutsaajista oli itselleni jo ennestään tuttu, mun ihan paras hieroja! Treeneissä on saanut laittaa itsensä likoon ihan kunnolla ja on pystynyt aina (tai ainakin melkein aina) antaan ihan kaikkensa hyvällä kannustuksella sekä koutsaajilta että myös muilta treenaajilta! Jos yhtään kiinnostuit, niin kurkkaa vaikka facebookista Hymyilevä aamu! 

Vielä kaksi viikkoa tiukkaa duunia, ensin viikko omassa yksikössä ja sitten toinen viikko päivystävässä. Ja sitten koittaa kauan odotettu ENSIMMÄINEN PALKALLINEN KESÄLOMA! Loman aloitus ei voisi osua sopivampaan ajankohtaan, sillä mun paraskaveri menee naimisiin heti mun loman alussa. Lomalla aion myös käydä jo perinteeksi muodostuneilla Tammerfesteillä, mutta muuten mulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion varmasti treenata, ottaa aurinkoa, syödä mansikoita ja vain ladata akkuja tulevaa toimintakautta varten. Edessä on taas muutoksia ja uuden opettelua.

- Emilia

Koen epäonnistuneeni

Tämä on ehkä henkilökohtaisin blogitekstini ja hiukan pelonsekaisin tuntein aion julkaista sen. Yleensä sosiaaliseen mediaan julkaistaan vain kaikki kivat ja iloiset asiat. Mutta haluan olla rehellinen. En tahdo esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Vaan kerron suoraan ajatukseni.

Mitä nyt? Mitä tulevaisuudessa? Asunko Espoossa vai jossain muualla? Olenko töissä vai missä olen? Asunko yksin vai yhdessä jonkun kanssa? Olenko onnellinen täällä? Vai muualla? Kysymyksiä, jotka ovat viime viikkojen aikana pyörineet paljon mielessäni. Kevät. Tuo aika jolloin ihmiset masentuvat eniten. Tapahtuuko niin minulle? 

Kuluneiden viikkojen aikana mielialani on ollut vaihteleva. Välillä olen iloinen ja kaikki tuntuu olevan paremmin kuin hyvin. Toisinaan voisin hautautua sängyn pohjalle ja jäädä sinne. Koen epäonnistuneeni. En tiedä missä haluan olla ja mitä tehdä (ja tiedän, olen vielä nuori ja ehdin tehdä elämässäni vielä montaa eri asiaa). Mutta haluaisin tietää ja asettua. Suunnitella tulevaisuutta. Mutta tuntuu että nyt on elettävä päivä kerrallaan. Itsetuntonikin on pohjalla. Se kulkee nähtävästi suvussa. Sekä somessa. Milloin näytän liian rumalta, toisinaan olen aivan liian lihava. Mutta on myös niitä päiviä kun peilistä katsoo takaisin kaunis ja iloinen Emilia. 

En halua olla pettymys. Tiedän, että perheenjäseneni, sukulaiset ja ystävät rakastavat minua juuri tällaisena kuin olen. Mutta minä en - aina. On syynsä, miksi haluan pyrkiä olemaan lähes täydellinen. Tiedän, että kukaan ei siihen pysty. En haluaisi tuottaa pettymystä kenellekkään lähipiirissäni olevalle. Olen suorittanut kouluni hyvin ja saanut monen monta työpaikkaa. Päällisin puolin vaikuttaa siis siltä että mun elämähän rullaa hyvin. Niinhän sitä luulis. Välillä täytyy vaan hymyillä ja porskuttaa eteenpäin, mutta aina ei jaksa. 

Stressi ja jonkin asteinen unettomuus tuo minut tähän pisteeseen. Myös se, mistä viime tekstissäni puhuin, yksinäisyys saattaa johtaa tähän. Haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin. Minulla on iso kasa sukulaisia ja ihania ystäviä, ja tiedän että heille riitän. Kumpa en olisi itselleni liian ankara. Osaisinpa höllätä naruja ja antaa välillä vaan elämän viedä. 

- Emilia

Yksin kaiken keskellä

Mä oon pian asunut yhdeksän kuukautta täällä pääkaupunkiseudulla. Muutin siis ihan yksin tänne töiden perässä ja ajattelin sen olevan hyvä juttu - uusi alku kaikelle. Mutta nimenomaan kaikelle. Luulin sen olevan positiivinen asia mutta nyt ajan myötä se on kyllä kääntynyt ehkä enemmän negatiivisuuden puolelle. 

Syksyllä mä mietin kaikkia uusia harrastuksia, jos vihdoin aloittaisi jalkapallon uudelleen tai jatkaisin cheerleadingia, mutta kun oon sen verran ujo en uskaltanut lähteä mihinkään porukkaan yksin. Lopulta päädyin vaan tuttuun ja turvalliseen saliharrastukseen - ja onneksi päädyin. Mun pää hajoais lopullisesti jos töiden jälkeen tulisin vaan yksin kotiin viettämään iltaa. Ja ei siinä, yksin vietetyt koti-illat on välillä kivoja mutta sitten kun niitä alkaa tulemaan yksi toisensa perään kuukausien ajan alkaa pää hajoilemaan.

Syksyllä mä aloin myös etsiä  hierojaa ja löysin heti ensimmäisellä kerralla todella mukavan ja ammattitaitoisen tyypin. Nyt kevään myötä ja somen ansiosta pystyn myös mun hierojan kanssa juttelemaan mieltä askarruttavista asioista ja jakamaan kokemuksia (kuten viimeisimpänä nyt tää viisauden hampaan poisto). Valitettavasti aina kun meen hierojalle täytyy matkata Helsinkiin, niin nyt ei oo sit tullut käytyä niin usein. 

Tammikuussa mä päätin panostaa treenaamiseen hieman enemmän ja hommasin itselleni personal trainerin - ja voisin sanoa että sitä päivää mä en kadu hetkeäkään. Rahallisesti joo ei ehkä paras juttu yksin asuvalle pk-seudulla, mutta mun PT on niin mahtava, että se on yksi syy, mikä tekee mun viikoista paremmat. Treenaaminen ja höyryjen päästäminen jollekin, joka kuuntelee - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Mun perhe asuu Pirkanmaalla, eikä sinne tuu lähdettyä todellakaan joka viikonloppu vaikka kuinka kovasti tekisi mieli. Onneksi on vähän lomia jolloin voi viettää aikaa pidempään perheen kanssa. Ikävää tässäkin tilanteessa on se, että mulla on kaksi perhettä - äidin ja isän luona - eikä mulla ikävä kyllä millään riitä aika aina molempien luona kyläilyyn. Yksin asuessa osaa kyllä arvostaa perhettä eri tavalla, unohtamatta myöskään niitä sukulaisia ja muualla asuvia ystäviä. 

Mä huomaan olevani taas samassa pisteessä, missä viime keväänä. En tiedä mitä haluan tehdä tai missä asua. Ystävät ja perhe houkuttelee mua Tampereen suuntaan mutta täällä pääkaupunkiseudulla on vaan niin paljon enemmän mahdollisuuksia.. Ota tästä nyt sit selvää. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

- Emilia

Kun totuus lyö vasten kasvoja

Tänään se sitten viimein koitti. Ruokapäiväkirjan läpikäynti PT:n kanssa. Ja kyllä, olen hommannut itselleni PT:n, koska tarvin todellakin jotain lisäboostia tähän mun treenaamiseen mutta myös siihen, ettei treenaaminen mee liian yli. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sain siis tehtäväkseni pitää ruokapäiväkirjaa noin viikon verran. Tsemppasin oikein kunnolla, söin aamupalan joka päivä (mitä en esimerkiks tehnyt vielä vuosi sitten), söin kaks lämmintä ateriaa päivässä (mitä en tehnyt vielä syksyllä) ja kävin kävelyillä ja treenaamassa. Silti jotain oli pielessä ja mä osasin kyllä odottaakin sitä. 

Mun ruokavalio on jo valmiiksi melko suppea ja yksinkertainen niin yritäpä siinä sitten saada ruoka-annoksista mahdollisimman monipuolisia ja ravitsevia. Jos ruokavalio on jo valmiiksi maidoton, gluteeniton ja paljon yksittäisiä ruoka-aineallergioita, kuten tomaatti, paprika, kanamuna, kala, pähkinät yms. niin millä ihmeellä tällainen kokematon ruuanlaittaja saa tehtyä siitä monipuolista ja ravitsevaa, kysympä vain?! Okei, mun PT kyllä antoi vinkkejä ja niihin pitäis nyt yrittää panostaa, esim. enemmän vihanneksia ja vähemmän sokeria - mutta helpommin sanottu kuin tehty. 

Tän ahdistavan keskustelun jälkeen me tehtiin vielä kehonkoostumusmittaus ja volá - ahdistus oli valloillaan. Mä pystyin siihen, mutta en halunnut nähdä lukemia, ainakaan vielä. Sen jälkeen mentiin tekeen onneksi hyvä treeni ja sai vähän purettua ahdistusta, mutta tässä mä nyt yritän vielä pukea sanoiksi sitä kaikkea. Vaikeinta tulee olemaan herkkujen vähentäminen, tällainen sokerihiiri kun olen. Nyt mun kaapeissa kummittelee eilen ostamia herkkuja, mutta ehkä pysyn lujana ja teen kunnollista ruokaa! Unelmien eteen on tehtävä töitä ja onneksi mulla löytyy siihen nyt apua. 

- Emilia

2017

Vuosi 2017 vetelee viimeisiään ja se on ollut todella tapahtumarikas ja paljon parempi kuin edellinen vuosi. Tänä vuonna on tapahtunut paljon hyviä ja iloisia asioita. Jouluaattoon on enää kolme yötä ja tänä vuonna on edessä enää yksi työpäivä. Lahjat on paketoitu ja pakattu, sillä huomenna matkaan joululomalle kotikonnuille Hämeenkyröön ja Lempäälään. Tämä loma on odotettu ja tulee niin tarpeeseen, varmasti jokaiselle. Ladataan akkuja, rentoudutaan ja nautitaan läheisten seurasta. Mutta sitä ennen, ennenkuin laitan läppärin kannen kiinni tältä vuodelta, haluan muistella kuluneen vuoden kohokohtia ja mitä kaikkea se on tuonut tullessaan.

UUSI TYÖPAIKKA RAISIOSSA

Mä kävin työhaastattelussa, koska halusin jotain pientä tienestiä opiskeluiden ohelle. Sain kuin sainkin paikan ja sitä kautta mahtavia kavereita ja ystäviä, joiden kanssa oli kiva tehdä töitä ja viettää välillä vapaa-aikaa. Vaikka välillä toki töiden ja viimeisen opiskelukevään yhdistäminen tuntui raskaalta, en kadu hetkeäkään sitä päätöstä ottaa paikkaa vastaan. Keväällä kävin vielä toisessakin työhaastattelussa, paikassa jossa olisin aloittanut valmistumiseni jälkeen syksyllä, ja sain myös paikan sieltäkin. 

ENSIMMÄINEN MUUTTO

Muutin ensimmäistä kertaa toukokuussa asumaan yksin. Odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa, mutta kun muuttoapuni lähti ja ulko-ovi pamahti kiinni, iski totuus vasten kasvoja ja jäin aivan yksin. En tiennyt, että reagoin niin voimakkaasti siihen, enkä olisi uskonut että ensimmäiset viikot tulevat olemaan niin rankkoja. Jokainen meistä tietenkin kokee asiat eri tavalla, mutta näistä asioista olisin halunnut keskustella enemmän. 

VALMISTUMINEN

Kolmen vuoden uurastus vihdoin palkittiin 2.6.2017 kun sain lastenohjaajan paperit käsiini. Niihin kolmeen vuoteen mahtui iloa ja surua, naurua ja kyyneliä, uusia kavereita, ystäviä. Turvallisia aikuisia, itsenäistymistä ja mitä vielä. Todistukseni oli todella hyvä, vaikka pelkkiä kiitettäviä se ei sisältänytkään. Olen tyytyväinen, että löysin alan jota opiskella ja joka tuntui omalta. Välillä koulutyöt olivat raskaita, mutta kolmeen vuoteen mahtui niin unohtumattomia asioita ja ihmisiä, että en vaihtaisi hetkeäkään pois. Ainut haikea asia oli se, ett enää en näkisi ystäviäni niin useasti kuin ennen. 

VAKITYÖ

Jo ennen valmistumista kävin työhaastattelussa, jonne olin lähettänyt hakemuksen jo hyvissä ajoin alkukeväästä. Haastattelu oli todella positiivinen ja siitä jäi hyvä mieli. Pari tuntia haastattelun jälkeen sainkin soiton, että minut palkattaisiin ja haluanko ottaa paikan vastaan - vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa! Olen viihtynyt työpaikassa niin hyvin, että en voisi kuvitella itseäni töihin mihinkään muualle. Työmatka on lyhyt, viihdyn töissä ja työkaverit ovat huippuja! 

TOINEN MUUTTO

Ensimmäisessä vuokra-asunnossani ehdin asua vain kolme kuukautta, kunnes minua kutsui uudet haasteet. Edessä oli siis jälleen kerran asunnon etsintää ja muutto. Tällä kertaa tiesin, mitä odottaa. Ja kotiutuminen Espooseen sujui ehkä hieman paremmin, mitä Raisioon. Täällä minulla on ihana pikku kaksio, jonka koen niin omakseni, etten haluaisi muuttaa täältä vielä pitkään aikaan! 

Kuluneeseen vuoteen mahtui tietenkin myös paljon muuta, kuten festareita kesällä, illanviettoja kavereiden kanssa, leirejä, synttäreitä, kuntoilua, työssäoppeja, keikkoja, hauskanpitoa ja kaikkea muuta. Tämä vuosi oli siis kaikin puolin melko positiivinen asioiden suhteen. En väitä, että itse olisin ollut positiivinen, mutta verrattuna viime vuoteen tämä vuosi on ollut todella huikea! 

Myrskyn jälkeen, on poutasää - pitää hyvin paikkaansa! Toivottavasti ensi vuodesta tulee vähintäänkin yhtä hyvä. Uuden vuoden lupauksia olen jo hieman miettinyt, mutta palataan niihin vaikka vähän myöhemmin! 

Oikein ihanaa joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille! 

Mistä tunnistat ystävän?

Onko ystävä se, jota näet viikoittain? Soittelette, vaihdatte kuulumisia tämän tuosta ja et voisi olla erossa hänestä. Vai onko ystävä sellainen, johon ei tarvitse joka viikko pitää yhteyttä, mutta tärkeimmät asiat kerrotaan kuitenkin heti? Vai millainen on ystävä ja mikä on ystävän ja kaverin ero? 

Mä oon tässä viime päivien ja viikkojen aikana joutunut pohtimaan tuota kysymystä. Mulle ystävät on todella tärkeitä ja mä yritän olla se, joka kyselee kuulumisia ja pitää ystävyyssuhdetta yllä. Mulle ei oo väliä, jos ei viestitellä joka viikko tai edes joka kuukausi, mutta sen pitää olla molemminpuolista. Ystävyys ei kanna kovin pitkälle, jos vain toinen pitää yhteyttä, molempien tarvitsee ''hoitaa'' suhdetta saman verran. 

Mulle on nyt viimeistään tämän viimeisen muuton aikana varmistunut se, ketä voin kutsua ystäväksi ja ketä kaveriksi. Yksin muutto vieraalle paikkakunnalle voi olla aikamoinen shokki (josta voin kirjoittaa mielelläni myöhemmin lisää) - varsinkin, jos siellä ei ole entuudestaan ketään tuttua. Mun tilanteessani positiivista on se, että mulla asuu täällä täti ja serkut ja tällä hetkellä vain yksi ystävä. Mutta vasta tämän muuton myötä, mulle alkaa hahmottumaan se, kehen mä haluan pitää yhteyttä jatkossa. Toki on onneksi olemassa iki-ihana some mm. facebook, insta ja snapchat jonka kautta yhteydenpito voi olla helppoa. Mutta joka tilanteessa asia ei kuitenkaan ole aina niin mustavalkoista. Aina sanotaan että ''pidetään sitten yhteyttä'' ja näin tapahtuu ehkä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta sen jälkeen yhteydenpito katkeaa syystä tai toisesta. Luokittelen itseni jonkinlaiseksi draamakuningattareksi ja sen takia saatan olla hieman allapäin, jos joku ystävistäni ei ole pitänyt yhteyttä hetkeen. Oletan vian aina olevan minussa ja alan etsiä virheitä itsestäni, vaikka niin ei todellakaan pitäisi tehdä. 

Muuton myötä tuntuu siltä, että olen tipahtanut monesta kaveriporukasta pois. Onhan sekin fakta, että toista pitää nähdä myös ihan in real life. Toisten kanssa tapaamiset saattavat olla kivuttomia ja juttua on helppo jatkaa siitä, mihin on viimeksi jäänyt, mutta toisten kanssa tilanne saattaa olla hyvin kiusallinen. Ei välttämättä ole enää mitään yhteistä puheenaihetta tai muuten vain tuntuu oudolta nähdä pitkästä aikaa. 

Mä ainakin ikävöin kovasti sekä mun turkukavereita, että hämeenkyrökavereita, mutta jos se menee vain siihen, että mä olen ainoa joka koittaa pitää juttua yllä, niin pakko myöntää että myöskään mä en jaksa. Siinä erotellaan ystävät kavereista - minun mielestäni. Toisesta pelkän ''miten menee'' viestin lähettäminen voi tuntua mitäänsanomattomalta ja turhalta, mutta se viesti voi pelastaa jonkun ihmisen päivän! 

- Emilia

Valmistujaiset

Kesä on jo pian yli puolenvälin ja voisinko sanoa, että mä en oo vielä oikein ehtinyt tekemään mitään tavallisesta poikkeavaa - paitsi eilen! Juhlittiin vihdoin mun valmistujaisia täällä Hämeenkyrössä, ja oli kyllä ihan kiva ilmakin, eikä vettä satanut taivaalta. Mulla ei ollut kauhean isoja juhlia, mitä nyt pelkistä tädeistä, enosta ja serkuista tulee joku 30 vierasta ja sitten halusin kutsua vielä niitä tärkeimpiä ihmisiä. Yli puolet melkein perui, mutta se ei haittaa, me ehditään juhlia sitten joskus myöhemminkin. 

Me pidettiin juhlat yhdellä vanhalla kyläkoululla, sillä tässä on ollut kaikenlaista touhua ja tohinaa, niin täällä äidin luona niitä ei nyt sitten pidetty. Mutta en voi kun sanoa HUH. Kyllä juhlien järjestämiseen tarvitsee aina jotenkin superpaljon voimia ja hermoja. Mä oon varsinkin sellainen nyt eikä hetken päästä -ihminen, joten tää oli mulle haastavaa. Halusin kaiken olevan valmista, mutta loppujen lopuksi kaikki tuli ajoissa valmiiksi vaikka aluksi näytti siltä, ettei näistä juhlista tule yhtään mitään. 

Tarjottavia oli aika laidasta laitaan. Mä leivoin kerrankin itse edes jotain - mä en niin kauheasti tykkää leipoa mutta syömisessä mä autan mielelläni. Tarjoiluja miettiessä haastavaa oli se, että yksi vieraistani oli vegaani, mutta lopulta päätimme tehdä hänelle ihan omat tarjoilut. 

Lauantaina mä dippailin mansikoita suklaaseen ja meinasin jopa unohtaa tarjoillakin niitä juhlissa! Mä olin ihan lahopää, ja aina kun tuli uusi vieras paikalle, en meinannut edes muistaa että olin kutsunut just ne kaikki ketä eilen pääsikin paikalle. MUTTA ONNELLINEN JA KIITOLLINEN OLIN JOKAISESTA VIERAASTA <3

Ennen juhlia käytiin ottamassa parit kuvat musta valmiiksi, jotta ei sitten juhlien jälkeen tarvitse, kun hiukset ja meikki ei ole enää niin hyvin. Kuvien joukosta löysin itse muutaman hyvän kuvan, vaikka niitä taisikin olla lähemmäs sata. Mutta itse on aina niin kriittinen omille kuvilleen. Ehkä mä parin päivän päästä löydän vielä lisää kivoja kuvia, joita voin julkaista. Nyt ei sitten tarvitse onneksi vähään aikaan järjestää mitään juhlia. Saa vain itse osallistua muiden järjestämiin juhliin (vaikka kyllä mä tuparit meinaan syksyllä järjestää, mutta se on asia erikseen!). 

- Emilia

Muumimaailma

Mulla oli eilen tiedossa vapaapäivä ja olin suunnitellut siivoavani ja tekeväni ruokaa, ehkä myös käydä lenkillä. Nukkua pitkään ja vaan chillata muuten. Aamulla kuitenkin kun heräsin, mun pikkuserkkujen äiti oli laittanut mulle viestiä ja kysyi oonko töissä. Seuraavassa viestissä mua kysyttiinkin jo mukaan muumimaailmaan ja kerrottiin, että auto on 15min kuluttua pihassa. Siinä sitten pistin vipinää kinttuihin, puin päälleni ja laitoin naamani kuntoon. Ja ehdin! Pääsin mun ihanien pikkuserkkujen kanssa viettämään päivän muumimaailmassa. Me ei todellakaan nähdä usein, sillä välimatkaa on yli 800km, joten aamulla ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, lähdenkö mukaan.

Päivä kului ihan hujauksessa ja olisin toivonut sen kestävän vielä kauemmin. Muumimaailmassa on todellakin paljon nähtävää. Ja taidettiin jopa nähdä kaikki hahmotkin. Siellä oli paljon järjestettyä toimintaa, sekä myös itse kierrettävää. Ihan varmasti jokaiselle jotakin! Ja hyvin saa koko päivän siellä kulumaan. Me oltiin reissussa 5 tuntia ja siinä ajassa ehti kyllä kiertää joka nurkan ja touhuta kaikennäköistä. 

Mä olisin muutenkin halunnut tänä kesänä käydä muumimaailmassa, sillä mä on siellä käynyt viimeksi ihan pienenä, enkä siitä muista mitään. Onneksi mulla on suvussa ihania pieniä ja vähän isompiakin, joiden seurassa saan kokea tällaisia muistoja. 

Seuraava reissu taitaakin olla Ti-Ti Nallen taloon Ikaalisiin, heihoi vaan tutut, siellä nähdään! 

- Emilia

LASTENOHJAAJA

Viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt aikaa ja näiden kuukausien aikana on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Kun viime postauksessa kerroin, ettei minulla ole hajuakaan tulevaisuudesta, missä olen ja mitä teen, voin nyt iloksenne ilmoittaa että mä aloitan työt! 

Minulla oli valmistujaiset koululla perjantaina, jossa sain vihdoin käteeni tutkintotodistuksen ja voin nyt sanoa olevani valmis lastenohjaaja. Perjantaina tunnelmat olivat hieman ristiriitaiset, sillä osan kanssa en tiedä, milloin nähdään seuraavan kerran mutta osan kanssa meillä on jo varmat suunnitelmat siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Koululla itse juhlatilaisuus oli jännittävä. Meidän linja oli tehnyt kevätjuhliin videon ja sanoittanut uudelleen Anssi Kelan 1972 biisin. Se oli jännittävää kun vihdoin muut oppilaat saivat nähdä koko työmme, kun he olivat matkan varrella nähneet vain pieniä palasia, mite me some-kanaviin julkaisimme. 

Omia juhlia en vielä ehtinyt juhlimaan, sillä koko tämä kulunut viikonloppu oli jo täynnä menoa ja meininkiä. Päätin juhlia vasta heinäkuun puolella, juhlavalmisteluja ehtii tekemään paremmin ja ehkä ehdin saamaan vielä vähän väriä iholle. 

Niin uskomattomalta kuin tämä tuntuukin, että kolme vuotta on hurahtanut kuin siivillä. Ei enää opiskelua opistolla, ei nähdä enää kavereita päivittäin, ei näyttösuunnitelmia jne. En ehkä tule tajuamaan tätä vielä kesällä, vasta kun työt alkaa ja muut kaverit palaavat vielä koulun penkille. Mutta niinhän se on että jonkun loppu, on toisen alku. 

- Emilia